Tanssiminen – tai laajemmin ajateltuna liike – auttaa ymmärtämään itseä, toisia ja maailmaa. Kehollinen ja kokemuksellinen oppiminen on omiaan ohjaamaan eettiseen toimintaan, koska ilmiöt hahmottuvat omassa lihassa. Luotan taiteen kykyyn tavoittaa se, mitä ei voi sanoittaa. Ajattelen, että taide kumpuaa hiljaisuudesta. Kun ihminen malttaa hengähtää ja asettua kuuntelemaan sisäistä ääntään, nousee kysymyksiä, ehkä myös vastauksia, joiden ohi arkikiireessä juoksee. Näitä hiljaisia ääniä kuunnellen löytyy ilmaisu tanssiin. Näitä hiljaisia virtoja haluan toisistakin kuunnella ja saada esiin.
Eettisiä haasteita työssäni
Kulttuuriosuuskunta Ilmeen Elävä Kuolema -hankkeessa ammattitaiteilijat työskentelevät Oulun kaupunginsairaalan palliatiivisen ja saattohoidon osastolla A2. Henkilökunta ja asiakkaat osallistuvat hankkeen sisällön suunnitteluun ja toteutukseen omien voimavarojensa mukaan. Hanketta toteuttamaan on valittu yhteensä yhdeksän taiteilijaa. Olen yksi heistä ja työskentelin osastolla loppuvuoden 2019 lähes päivittäin.
Olen työskennellyt taiteilijana vanhusten kanssa kuutisen vuotta päiväkeskuksissa ja asumispalveluissa. Työskentely on saanut minut pohtimaan kuolemista. Siksipä innostuin hakemaan Kulttuuriosuuskunta ILMEen hallinnoimaan Elävä kuolema -hankkeeseen, joka on Oulun kaupungin ja Taiteen edistämiskeskuksen rahoittama.
Nyt olen työskennellyt kuukauden päivät Oulun kaupunginsairaalan palliatiivisen hoidon ja saattohoidon osastolla. Palliatiivisella eli “oireita lievittävällä hoidolla tarkoitetaan parantumatonta, etenevää sairautta sairastavan potilaan ja hänen läheistensä aktiivista kokonaisvaltaista hoitoa silloin, kun sairaus aiheuttaa potilaalle ja hänen läheisilleen kärsimystä ja heikentää heidän elämänlaatuaan. (…) Saattohoito on osa palliatiivista hoitoa ajoittuen potilaan viimeisille elinviikoille tai päiville” (ks. Terveyskylä.fi -> Palliatiivinentalo.fi -> Palliatiivinen hoito -> Mitä palliatiivinen hoito on?)
Alla on otteita työpäiväkirjastani. Tekstiin merkitsemäni viitteet (E1, E2, jne.) tarkoittavat käyttämääni sisäistynyttä etiikkatyökalua, jonka koodin avaan myöhemmin tekstissä.
Aloitin pestini A2:lla kiertämällä potilashuoneissa. Ote päiväkirjastani:
Esittäydyin olevani töissä hankkeessa, jossa sairaalaan tuodaan taidetta. Vähintään joka toinen vastaus oli, että “minä en ymmärrä mitään taiteesta”.
Miten siihen pitäisi suhtautua? Kunnioittaa ihmisen itsemääräämisoikeutta (E2) ja antaa olla rauhassa? Jatkaa vain seuraavaan huoneeseen? Vai ottaa asiakkaan kommentti avauskoodina kuten ”How do you do”. ”How do you do”, ja jatkaa siitä mihin jäin. Kuten puhelinmyyjä. Eihän henkilö varsinaisesti kieltäytynyt osallistumisesta, hän vain positioi itsensä suhteessa siihen mistä sanoin tulevani. ”En nyt jaksa. Taide vaatii ajattelua”, täsmensi eräs. Ymmärrän. Niin minustakin.
Siitä huolimatta ”Minulla on kainalossani tällainen lasikulho…” jatkan kuten puhelinmyyjä, ja saan osakseni uteliaisuutta. Sen jälkeen kommunikaatio muuttui helpoksi. Juttua tuli ja pääsimme puuhailemaan materiaalin kanssa. Jonkun kanssa pyydettiin lisää osallistujia mukaan. Ja kaikilta tuli kiitos mukavasta juttutuokiosta.
Annoinko kuitenkin asiakkaalle mahdollisuuden osallistua (E5) ja päästä käsiksi taiteeseen, vaikka henkilö itse positioi itsensä siitä niin etäälle? Käytinkö ammattiosaamistani ja taitojani (E6) osaston toimintaperiaatteen mukaisesti? Osaston periaatteena on hoitaa elävää ihmistä ja tarjota mahdollisimman elämisen arvoinen elämä aivan loppuun saakka. Eli kunnioittavaa ja ystävällistä kohtaamista ja usein myös voimakastakin kivunlievitystä. Kipu on omiaan sulkemaan ihmisen omaan itseensä. Se, että taiteilijana käyn hetkellisesti tarjoamassa mahdollisuuden ajatella jotain muuta ei korvaa lääkitystä, mutta voi auttaa asiakasta hetkellisesti ajattelemaan muutakin kuin kipua tai sairauttaan. Tämän palautteen kuulin useammankin asiakkaan suusta.
Tanssissamme musiikki ei soinut, ruumiimme eivät heiluneet laajasti eivätkä helmani lepattaneet, vaikka minulla siihen lupa onkin. Käytin välineenä kehäkukan kuivattuja terälehtiä. Hypistelimme niitä, annoimme väkevän oranssin lehtisateen hypnotisoida meidät, kuuntelimme silkiksi kuivuneen materiaalin kahinaa. Haistoimme kesän. Puhuimme kaalin kasvattamisesta, siileistä ja siitä, että enää ei puutarhanhoitoa jaksa tehdä, ja että kuolema on luonnollinen osa elämää.
Tapahtuiko taide? Mene ja tiedä. Onko se minun taiteilijan ammattitaitoani vai silkkaa mielikuvitusta, että näen, kun ihmisessä syttyy valo, tunnelma muuttuu ja jotain sisäistä liikettä alkaa tapahtua yksilössä ja yksilöitten välillä? Siinä on jotain olemisen tihentymistä, jota ranskalainen filosofi Gaston Bachelard kuvaa sanalla rêverie, johonkin yksilöä suurempaan ja syvempään virtaan laskeutumista.
Toiminko rehellisesti (E7) vai oliko se asiakkaan huijaamista, että johdattelin hänet hyvin konkreettisen materiaalin avulla tähän virtaan? Osaan kuitenkin uida tässä virrassa ja tunnen vastuuni siellä liikkuessa ja liikuttaessa. Kohtasimme ja sain kutsun tulla toisena päivänä takaisin. Otan sen onnistumisena.
Toisena päivänä istuin reilun tunnin päivystämässä kuolemaa tekevän asiakkaan sängyn vieressä, kun hänen omaisensa kävi jaloittelemassa. Tuntui hyvältä olla siinä, katsella lepäävää ja hänen hengitystään. Ote päiväkirjastani:
Nukkuva ihminen on kaunis. Hymisin hänelle hiljaa Vihreän Taran mantraa. Saako niin tehdä? Onko se oman elämänkatsomuksen tuputtamista toiselle? Onko epäkunnioittavaa ja erilaisuuden huomiotta jättämistä (E1, E5), että antaa hengityksensä tuottaa melodiaa? Mitä toiselle ihmiselle voi sanoa tai tehdä, että se ei ilmaisisi minun maailmankatsomustani? Minä olen maailmankatsomukseni, minä hengitän sitä, maailmankatsomukseni liikkuu lävitseni. Kaikessa mitä teen, kaikessa mitä tekemättä jätän.
Annoinko hänelle vaihtoehtoa (E2)? Hänet oli lääkitty vahvasti, hänellä ei ollut eksplisiittistä mahdollisuutta esittää eriävää mielipidettä musiikkivalinnasta. Seurasin hänen liikehdintäänsä ja pyrin aistimaan, mitä se mahdollisesti ilmaisi. Oliko se yritys kertoa minulle jotain, mutta uni vei hänet ennen kuin sai sanotuksi? Vai oliko se kivun aiheuttamaa, jotain kouristuksen kaltaista, että liike tapahtuu kehossa vaikka lääkitys veisikin kivun tunteen? Vai oliko se pyrkimystä vaihtaa lepoasentoa?
Arvelin, että ainakin kyseessä on pyrkimys korjata asentoa. En kuitenkaan alkanut korjailla sitä itse, vaan kerroin havainnostani huoneeseen saapuneelle hoitajalle, joka sääti sänkyä parempaan asentoon (E3, E6).
Hymisinkö asiakkaalle vai itselleni? Omasta mielestäni asiakkaalle. Tunnustelin eri säveliä, mikä alkaisi tulla, mikä tuntuisi oikealta. Oravanpesä lähti syöksemään minua liian vahvasti omaan historiaan, oli vaikea pysyä hetkessä ja läsnä siinä lepäävälle henkilölle (E5, E7). Joten jätin sen. Valkoinen Tara ei sekään tuntunut kohdalliselta. Vihreä Tara tuntui hyvältä. Myötätuntoinen suojelija, paljasta lapsellesi totuus, jottei hänen tarvitse pelätä.
Minua ei pelottanut, en tuntenut surua enkä avuttomuutta. Ehkä sittenkin hymisin itseni vuoksi. Hengitys kulki lävitseni tasaisen rauhallisesti välillä kuuluen välillä äänettömästi. En tiedä miten asiakas tilannettaan koki, edellisenä päivänä hän oli selvästi surullinen. Ehkä häntä ei pelottanut tuleva. Ehkä hän oli jo oivaltanut sen, mitä minä vasta harjoittelen.
Elämän ja kuoleman tanssi. Voisiko meillä olla sellaista? Mitä se olisi, jos meillä olisi sellainen tapa? Ote päiväkirjastani:
On kahvitarjoilun aika, kun saavun töihin. Osaston avoimeen oleskelutilaan on kerääntynyt useampikin minulle tutuksi tullut ihminen, joita olen jututtanut ja tanssittanut aikaisempina päivinä. He juttelevat rattoisasti keskenään, tunnelma on hyväntuulinen. Liityn joukkoon. Laitan tietokoneeni musiikinsoittoasentoon ja käyn pyytämässä kutakin vuorotellen tanssimaan kanssani pianomusiikin soidessa. Siitäpä joku keksii ja alkaa soittaa ilmapianoa pöydällä. Kaitaliinan raidat saavat uuden tulkinnan pianon koskettimina. Ja sekös meitä naurattaa. Meillä oli ihan valtavat pileet ja naurua ja elämää samaan aikaan kun ikkunalla oli kynttilä syttynyt.
Oli mennyt mulla täysin ohi. Osaston henkilökunnalla on tapana sytyttää kynttilä jokaiselle kuolleelle aulan ikkunaseinällä sijaitsevan lipaston päälle ja laittaa hänen huoneensa ovenkahvaan pieni kukkalaite merkiksi aina siihen saakka, kunnes ruumis siirretään osastolta pois. Kukaan ei kommentoinut kynttilän syttymistä ääneen. Ehkä he eivät huomanneet. Ehkä he eivät tienneet merkitystä. Ehkä he huomasivat, ehkä he tiesivät, mutta eivät kommentoineet. Paradoksaalista? Näitten saatettavien ja saattajien kanssa emme kunnioittaneet (E1, E5, E7) vakavoituen ja hiljentyen sitä, että joku oli voittanut sairautensa ja päässyt siitä lopullisesti vapaaksi. Oliko tämä rienausta? Välinpitämättömyyttä? Epäkunnioittavaa käytöstä (E1, E5, E7) vainajaa ja hänen omaisiaan kohtaan?
Vai kunnioitimmeko? Me juhlimme tilannetta tanssimalla ja nauramalla. Ehkä tulevaisuus on jo täällä: uudenlainen tapa kunnioittaa vainajaa? Olisiko se niin paha asia, jos olisimmekin iloisia siitä, että ihminen pääsee kärsimyksestään? Ainakin elää itse niin kauan kuin hengittää. Tällaista Elävä kuolema on.
Eettinen koodisto
Läänintaiteilija Pauliina Lapio näytti minulle yhdysvaltalaisen National Organization for Arts in Healthin laatiman eettisen koodiston ja laatustandardin (NOAH 2018), joka on laadittu sosiaali- ja terveyssektorilla työskenteleville taiteilijoille (Artist in Health). Vaikka en koekaan olevani “terveystaiteilija”, olen siitä asti käyttänyt koodistoa itsereflektion tukena työssäni. Eettisyys ei ole vain hakusanoja, vaan paremminkin moneen suuntaan polveilevaa toimintaa ja sen pohdintaa. Näiden kahdeksan “käskyn” avulla olen voinut sijoittaa kulloisenkin kysymykseni johonkin sellaiseen kehykseen, jossa kysymys ilman valmista vastausta on jollain lailla jäsentynyt eikä jää kasvavaksi käsittelemättömäksi möykyksi. Vastaavaan kotimaiseen ohjeistukseen en ole toistaiseksi törmännyt, joskin Taikusydän on koonnut hyviä kysymyslistoja taideprojektin eri vaiheisiin.
NOAH on kirjannut kahdeksan eettistä periaatetta (E) sosiaali- ja terveyssektoreilla työskentelevän taiteilijan työn tueksi:
E1 Kunnioitus
E2 Itsemääräämisoikeus
E3 Turvallisuus
E4 Luottamuksellisuus
E5 Osallisuus
E6 Pätevyys
E7 Rehellisyys
E8 Oikeudenmukaisuus
NOAH:n eettinen koodisto ja laatustandardi painottavat kollegiaalista ja moniammatillista yhteistyötä sekä itseohjautuvuutta ja jatkuvaa opiskelua soveltavan taiteen parhaiden käytänteiden kehittämiseksi ja levittämiseksi. Yhteiset ääneenlausutut pelisäännöt auttavat oman työn jäsentämistä ja siitä puhumista niin kollegoiden kanssa kuin moniammatillisessa kontekstissakin. Yhdessä laadittuihin selkeisiin pelisääntöihin on helppo sitoutua ja ne tuovat taiteilijalle turvaverkon, joka auttaa kohdentamaan energian taiteellisiin sisältöihin, mikä luontevasti tukee työssäjaksamista.
Olen utelias pohtimaan vastaavia pelisääntöjä meille sote-sektorilla työskenteleville yhteisötaiteilijoille Suomessa. Olisiko näistä NOAHin periaatteista avuksi toisille yhteisötaiteilijoille? Lähtökohdaksi keskustelulle?
Kirjoittaja: Helena Ratinen
Kuvat: Riikka Kontio
Helena Ratinen on jyväskyläläinen tanssitaiteilija, DanceAbility-ohjaaja ja Jomon-Shindo -rentoutusohjaaja. Hän on itse käynyt kuolemansurun läpi taiteen kannattelemana. Hän esiintyy, ohjaa ryhmiä ja opettaa. Helenaa kiinnostaa ympäristöllinen lähestymistapa ja ihmiset sekä kohtaamisen taiteen tekeminen. Tavoitteena on yksilön kuulluksi ja nähdyksi tulemisen kokemus sekä yhteisöllisyys. Helena on työskennellyt residenssitaiteilijana vanhusten ja henkilökunnan kanssa ja rakentanut ylisukupolvista yhteistyötä vanhuspalveluiden ja päiväkotien välille. Hän on kehittänyt kehollisia näyttelyopastuksia museoihin ja arkkitehtuurikävelyitä Alvar Aalto -kohteisiin sekä suunnitellut lasten taideleirejä ja yliopisto-opetusta.
Elävä Kuolema -seminaarissa 12.3.2020 esitellään hankkeen tuloksia, puhutaan kuolemasta, kuolemanrajakokemuksista ja taiteen merkityksestä saattohoito-osaston arjessa. Seminaari järjestetään Oulussa Pakkalan salissa. Tervetuloa!
Lähteitä ja linkkejä:
Bachelard, Gaston (2003) Tilan poetiikka. HKI: Nemo.