Taiteellisen työskentelyn mahdollisuudet ja yhteisöllisyys ovat eläkeiässäkin tärkeitä. Teatterialan opettaja Marjo Ventola pohtii oman paikan etsimistä ja löytämistä ikääntyvänä taiteilijana.
Taiteilijan työskentely ei useinkaan pääty eläkeiän saavuttamiseen. Luovan työskentelyn ote pitää, vaikka toimintaympäristö muuttuu ja ikääntymisen merkit vahvistuvat. Teatterialan opettajana yhteisöllisyys ja osallistavat teatterimuodot ovat kulkeneet mukanani vuosia. Eläkeiän lähestyminen pysäytti minut katsomaan uudesta suunnasta kulttuurihyvinvointialaa. Se oli innostava ja hämmentävä välitila. Mietin, mihin kohtaan nyt asetun opettajana ja ikääntyvänä.
Työskentelin pitkään ammattikorkeakouluissa opettajana esittävän taiteen koulutusohjelmissa. Ammattikorkeakoulut vaihtuivat, työ jatkui. Opetin muun muassa teatterikasvatusta ja osallistavaa teatteria. Yksikönjohtajana työskennellessä opetus ja taiteellinen työskentely jäivät vähemmälle. Kansanopiston rehtorin määräaikainen toimi palautti taas vapaaseen sivistystyöhön. Nuorena freelancerina kansalais- ja kansanopistot olivat tulleet tutuiksi. Eläkeiän lähestyessä määräaikainen toimi päättyi ja muutin pääkaupunkiseudulle. Kaipasin taiteellista työtä ja yhteisöryhmissä toimimista.
Ympärilläni avautui kulttuuri- ja taidealan moninaisuus, jota nyt katselin uudesta näkökulmasta. Tuntui vapauttavalta, kun sain miettiä tilannetta itseni kannalta organisaation tavoitteiden sijaan. Huomasin myös kaipaavani työyhteisöä, kollegoiden viiteryhmää ja sen keskusteluja. Työhakemukseni eivät tulleet huomioiduksi, joten oli etsittävä muuta. Mietin, onko paikkani enää ollenkaan työssä, vai liittyisinkö osallistujana ikääntyville suunnattuihin taideryhmiin, jotka kuulostivat ihanilta.
Heittäytymisiä
Ikääntyvä kehoni vie minut tanssiin. Annan sen kuljettaa, valita reitit. Jossain minussa naksuu, paukahtaa, jänteet ja lihakset kiristyvät ja varoittavat liiasta nopeudesta. Keho koettelee tasapainoani, horjuu. Katseita, hetken yhteistä liikettä, sitten toisia kohtaamisia. (Muistiinpanojani Myrskyryhmän luovan tanssin kurssilta.)
Irrallisessa olossani tutkin ryhmien erilaisia lähestymistapoja taiteisiin, osallistamiseen ja yhteisöllisyyteen. Valitsin tanssi-ilmaisun, ja kohta kiipesin kallioilla tanssivideon kuvauksissa yhteisötanssiesityksen osallistujana. Joku tanssiryhmäläinen kutsui mukaan seuraavalle kurssille. Tanssilajeista löytyy jokaiselle mieluisin. Vapaan liikkeen ja yhteisötanssin ryhmissä tanssi on yhdistävä tekijä. Sen kautta kohdataan ja tullaan tutuiksi. Hetken pedagogiminä analysoi, sitten taas keho vie.
Lausuntaa ja monologeja
On esitetty, että katse toimii aina kahteen suuntaan; että ymmärrys on sitä, että jokin katsoo
takaisin. (Aki Salmelan (2019) runosta Esitys, Yöni ilman unta -runoesitys.)
Kotimaiset, uudemmat runot tuntuivat heti kiinnostavilta. Sukelsin runoon ja lausuntaan. Ohjaan esityksiä ja esiinnyn itse. Pidän taidokkaista, ajankohtaisista teksteistä. Ne kuvaavat terävästi tämän päivän onnellisen elämän tavoittelua, arkipäivän valintojen tuskailua. Olen vaikuttunut runoista, joissa on viittauksia uudempaan tutkimustietoon ja filosofiaan. Ne puhuttelevat suoruudellaan ja osoittavat hauskasti tunnistettavia arjen ajatuslukkoja. Yksittäisen ihmisen itsetutkiskelusta ne levittäytyvät ekorunoutena planeetan elämänrytmin ihailuun. Runot muistuttavat, että lohtua voi tuntea katsomalla linnunradan äärettömyyteen.
“Ei runoilla maailmaa pelasteta!” Niin lausunta usein ohitetaan. Lausujien mielestä taide luo mahdollisuuden, aina voi tehdä jotain. Henna Hakkaraisen ohjaaman lausujaryhmän esitys ”Pilvet ovat jatkuvassa kehitystilassa” käsitteli ilmastonmuutosta. Ryhmän jäsenet olivat 60–87-vuotiaita, eikä vanhin jäsen ollut vähiten kiihkeä luontokysymyksissä. Lukiolaisryhmälle pidetyn esityksen jälkeen järjestettiin keskustelu. Nuoret puhuivat innostuneesti teksteistä ja tulkinnoista. Heidän mielestään runoesitys toi uusia näkökulmia ilmastokeskusteluun. Olimme voimautuneita.
En ole aiemmin kokenut esiintyjyyttä omakseni, olen ryhmätoimija. Jotain minussa oli muuttunut, sillä huomasin valmistelevani Sami Niemisen ohjauksessa omaa runoesitystäni ”Yöni ilman unta”. Ne nykyihmisen arkihuoliin pureutuvat tekstit, niitä haluan jakaa. Yllättäen esiintyjyys jatkui. Kolmen naisen monologeissa annan äänen sisaruksille. Olen tehnyt heidän kirjeenvaihdostaan digijulkaisun nuoremmille ikäpolville. Ikääntymiseen liittyy muisteleminen, olen kuullut. ”Mummo ja sen sisaret – uranaisina 1900-luvun alun Suomessa” -tarinoiden kautta katsotaan menneisiin. Avaan yleisölle ajankuvaa, kerron naisten koulutusmahdollisuuksista sekä työstä mummon ja sisarten aikana. Sisarusten ajatukset ja kokemukset työelämässä vievät muistelemaan osallistujien omia opiskeluaikoja ja työvuosia. Monologiesitysten yhteydessä yleisö voi keskustella ja esittää kysymyksiä roolihahmoille sekä vertailla mennyttä nykyaikaan. Yhteisöryhmä ympärilläni ja osallistavat työtavat käytössä tunnen olevani tutussa roolissa.
Tukea tuottamiseen
Pienimuotoisten esitysten tuottaminen sujui hyvin. Osuuskunta, johon kuulun, oli avuksi. Kiitokset apurahojen myöntäjätahoille, kun ikäni ei ole ollut heille rajoite. Lähikunnat ovat tukeneet runoesitysten valmistamista ja esityksiä, jotka suunnataan palvelutaloihin. Mummo ja sen sisaret -projektiin sain apurahan, joka mahdollisti yhteistyön media-alan ammattilaisten kanssa. Minä ideoin ja he toteuttivat digijulkaisun, lyhyen videon ja nettisivujen rakentamisen. Opin paljon nuoremmilta osaajilta. Yhteistyö sujui rennosti, sain neuvoja ja tukea. Toivon, että vastaavia palveluja tulisi tarjolle muillekin luoville ikääntyneille.
Kaikki mitä näet, on täynnä omaa menneisyyttäsi. Et pääse irti itsestäsi, tuosta inhimillisestä, merkityksillä ladatusta. (Aki Salmelan (2019) runosta Havainnon varjo, Yöni ilman unta -runoesitys.)
Haastavinta on ehkä ollut teosten yleisöpohjan laajentaminen. Lausunta kuulostaa menneeltä ajalta, kuten 100-vuotta vanhat kirjeet. Esityskuvien vanhalla naisella tuskin on sanottavaa ruuhkavuosissa kiirehtiville tai opiskelupaineisille nuorille. Enkä pääse irti ikääntyvästä olemuksestani, roolikaan ei peitä sitä. Yllättyvät, kun kuulevat, mietin. Mummolla on asiaa teillekin!
Hyvinvointia, vaikuttamista ja kansalaistottelemuutta
”Saatiin vaikuttaa!” Huudahtaa yhteisötanssiryhmän miesjäsen tyytyväisenä hymyillen. Olemme samaa mieltä. Stoan kulttuurikeskuksen laajennusta varten kaivattiin mielipiteitä erityisesti ikääntyviltä. Yhteisötanssijat kutsuttiin pullakahvin voimalla ideoimaan, ja niin tehtiin. Lopuksi ryhmä improvisoi ohjaaja Pauliina Aladinin kanssa ”Stoan tulevaisuus” -tanssin ohikulkijoiden hämmennykseksi.
Jatkossa on luvassa monitaiteisia kohtaamisia, sillä tanssijoiden joukossa on useita ammattitaiteilijoita, kuvataiteilijoita, teatteritaiteilijoita. Moni meistä on vaihtanut uuteen lähestymistapaan eläkeläisenä. Ja niinkin tapahtuu, että ikääntyvä pääsee kokeilemaan graffitien tekemistä ja päätyy taidealan ammattiopintoihin.
Tutustuin myös senioreille suunnattujen taide- ja kulttuuripalveluiden kenttään. Tarjonta on ilahduttavan monipuolista, kun joukkomme tarpeetkin ovat erilaisia. Itsetuntemuksen lisääminen ja oman toimijuuden löytyminen tai vahvistaminen on monelle tärkeää.
Olen huomannut monen olevan huolestunut ikääntyvien vaikutusmahdollisuuksista. He haluavat ottaa kantaa juuri heitä itseään koskeviin kysymyksiin tai kehittämiskohtiin. Uskon, että he haluavat kansalaisina tuoda esiin laajempiakin yhteiskunnallisiin tai ympäristöön liittyviä näkökulmia. Taiteen keinoin ilmaistu kannanotto sopii monenlaisiin aiheisiin ja on vaikuttava tapa avata keskustelua.
Omalla asuinalueellani kerättiin myös asukkaiden ehdotuksia tapahtumatalon toimintaan. Olen neuvottelukunnassa yhtenä asukasedustajana. Kuin jatkona omille ajatuksilleni ehdotuksissa haluttiin demokratia- ja osallisuuskeskusteluja, kansalaistottelemattomuuden kurssi ikäihmisille ja keskusteluja ilmastonmuutokseen sopeutumisesta. Seniorikansalaiset peukuttivat ehdotuksille innostuneesti.
Kirjoittaja: Marjo Ventola (FM, TeL) on eläkkeellä oleva teatterialan kouluttaja, joka nykyään lausuu ja ohjaa runoesityksiä. Kouluttajana hänen osaamistaan ovat olleet osallistavat teatterimuodot ja yhteisöllisyys. Hän kiertää esittämässä runoesitystä ”Yöni ilman unta” sekä ”Mummo ja sen sisaret – uranaisina 1920-luvun Suomessa” -monologia ja keskustelukokonaisuutta.
Lisätietoja ja lähteet:
Salmela, A. (2019). Eläimen varjo. Helsinki: Tammi.