Iäkkäiden ihmisten kulttuuristen oikeuksien toteutumisesta vaiheessa, jossa toimintakyvyn muuttuminen alkaa kaventaa elinpiiriä, ei puhuta tarpeeksi. Artikkelissa äänen saa Anita, joka pohtii kulttuurin ja taiteen merkitystä omassa elämässään ja omissa toimintaympäristöissään.

”Sun koti on niin ku se olis kämmenellä, ja kun sä puhallat, ni se haihtuu.”

Anitan koti Kinaporin seniorikeskuksen palvelutalossa on kodikas ja täynnä pieniä ja suuria koriste-esineitä, tauluja, jääkaappimagneetteja ja valokuvia. Jokainen niistä kantaa sisällään tarinaa, johon muistot tärkeistä ihmisistä, hetkistä ja maisemista kiinnittyvät. Seinällä vuoteen yläpuolella on öljyvärimaalaus. Siinä on kuusi punaista tulppaania nupullaan: Anitan kolme poikaa ja kolme tytärtä. Punaiset hiukset kulkevat suvussa. Lipaston päällä valokuvissa pojilla ja tytöillä, pienillä ja suurilla, näkyykin kultaisia hiuksia. Punatukkainen tyttö, sellainen on Anitakin lapsena ollut. Sellainen hän on yhä. Tytär värjää hänen juurikasvunsa piiloon jälleen marraskuussa syntymäpäivän aattona ”sillä tietyllä, oikealla sävyllä”.

Kahta pyöreää seinälautasta Anita neuvoo hoitajia ja siistijöitä varomaan. Ne tuovat mieleen Kreikan Rodoksen ja lämmön, meren ja tuoksut. Hän on saanut lautaset erään suuren matkatoimiston toimitusjohtajalta. Sitä matkatoimistoa ei enää ole. Yhden kookkaista maalauksista hän on ostanut espanjaa puhuneelta ulkomaalaiselta taiteilijalta Linnanmäen kupeessa. Vanha käsin hiottu peili puolestaan on peräisin Viipurista. Peilin karmiin sidottu punertava hiustupsu on muisto pitkistä hiuksista. Seinällä on myös prässättyjä orvokkeja pienessä vitriinissä. Kukat ovat neljännesvuosisadassa kellastuneet. Niiden viereen on tekstattu Eeva Kilven runo. Koti tuntuu omalta.

”Mä oon uskonut noitiin ja taiteeseen sillä tavalla.”

Anita on tiikeri ja skorpioni, marraskuun lapsi. Hän on seikkailija ja unelmoija. Hän on uskonut vanhoja, syyliä parantaneita mummoja, ja hän on emännöinyt juhlia. Hän on suudellut miestä pähkinäpuun alla, siitä on muistona pieneen rasiaan somasti sommiteltu lehti tuosta maagisesta puusta. Hän on rakastanut matkustamista ja tanssimista, johon musiikki vieläkin kehoa houkuttelee.

Nyt palvelukeskuksen salissa on meneillään tanssit. Päivätanssien aikaan televisiossa näytetään usein vanhoja suomalaisia elokuvia, harmi kyllä ajankohtaa. Anita muistaa kerran Hakaniemessä kävelleensä melkein Tauno Paloa pahki ja miettineensä, kuinkahan monta tyttöä on noiden silmien takia menettänyt sydämensä. Tänään ei ole televisiossa tarjolla Taunon lumoa.

”Pitää mennä. Pitää tehdä”, sanoo Anita itselleen, vaikka tanssin seuraaminen vähän pahaa tekeekin. Anita kuuntelee musiikkia ja katselee, miten ihmiset tanssivat. Hän aistii tunnelmaa, unelmoikin varmaan. Mies tulee ja tanssittaa, pyörittää tuolia ensin varovasti ja ottaa sitten käsistä kiinni, vain käsistä, ja sitten musiikki vie.

 

”Mä en oo piirtäjä, mutta mä tykkään kirjoittaa.”

Kaikkein tärkeintä Anitalle on runous. Runot, niiden lausunta ja kirjoittaminen, ovat kantaneet läpi elämän, tuoneet iloa, lohduttaneetkin. Rakkauden runouteen Anita oppi äidiltään. Äiti luki ja lausui, tyttö kuunteli. Säkeet jäivät mieleen. Jos sanat unohtuivat, mielikuvitus paikkasi aukot, ja runosta alkoi rakentua tarina.

Seisoin kivellä, pilville luin. Siskojen isä sano, että taas mä oon ollu saarnaamassa. Lausuminen tuntui ihanalta. Rauhoittavalta. Kukaan ei häirinny. Mä juttelin pilville ja kaikille.

Anita sanoo nyt ymmärtävänsä, mitä aarteita hän kantaa mukanaan lapsuudestaan. Hän kurkottaa syliinsä pöydältä haalistuneen kirjan, josta on selkämys rispaantunut ja kansien kangas hiutunut. Sen kirjan antoivat hänelle siskot, kun äiti oli nukkunut pois. Äiti oli halunnut niin.

Kuule, mä oon eräätki runot lausunu tästä kirjasta. Koulussa, ku oli äitienpäivä tai muu, ni minun piti lausua. Mä olen Ranuan kirkossa lausunut täältä, ja en mä tiedä, tää on ollu mulle tärkeetä. Oli mitkä kissanristiäiset koulun juhlasalissa tahansa, ni minä seison siellä.

Punatukkaisella tytöllä oli kantava ääni. Ääni kantaa yhä. Nyt tyttö tarinoi ja lausuu palvelutalon runo- ja sanataideryhmässä. Hän osaa monet runot edelleen ulkoa. Ne eivät välttämättä heti muistu mieleen, mutta kun hän katselee säkeitä tovin, alkaa runo pulputa ulos kuin itsestään, niin kuin Lauri Pohjanpään Palokärki hiljattain: “Kuka metsissä illoin huutaa? / Kenen valitus kaukaa soi?”

Runoryhmässä myös kirjoitetaan. Sekin on ihanaa.

Tarinoiksi kasvavat muistot

Muistot elävät. On tärkeää pitää niistä kiinni, muuten ne katoavat. Anita kirjoittaa niitä vihkoon jälkipolville, myös “suruasioita”. Vihkoja on kertynyt useita. Pöydälläkin on yksi vain viimeisiä sivuja vailla. Muistot kasvavat tarinoiksi. Niitä syntyy pätkittäin, sillä joka päivä Anita ei jaksa kirjoittaa. Muistoja myös jaetaan yhdessä muiden kanssa. On hyvä, kun on joku, joka kuuntelee.

Koko aika niin ku aivot käy, ihan niin ku joku rullais niitä. Mä seuraan ihmisiä ja jotenki tuntuu, niin ku mulla olis kynä kädessä, että mitähän noistakin tulis.

Ihmiset kiinnostavat Anitaa. Jokaisella on oma tarinansa ja jokaisen tarina on tärkeä. Paikallaan viipyminen ja ihmisten seuraaminen inspiroi silloin, kun muuta puuhaa ei ole. Ruokakin jäähtyy usein lautaselle ravintolassa, kun Anita unohtuu luomaan mielessään tarinoita ohi kulkeville ihmisille. Suvussa on kirjallista taipumusta ja kirjailijoita. Ilmari Kiannon tyttärentytär on Anitan serkku.

Unelmiakin hänellä on, tavoitteita myös. Fysioterapeutti ohjaa Anitaa vahvistamaan tervettä jalkaa ja käsivoimia, jotta hän pääsisi ketterämmin ystävättäriensä kanssa ulkoilemaan ja taksilla liikkumaan. Osallistua ja touhuta saa niin paljon kuin huvittaa. Päivät täyttyvät. Anita sanoo elämänsä olevan hyvää. Vielä kun joskus pääsisi sienimetsään.

 

”Oli ihanaa kertoa tarinoita!”

Palvelutalossa kiinnitytään tähän päivään uutisten, tuttujen tapaamisen ja seniorikeskuksessa järjestettävien juhlien ja tapahtumien merkeissä. Laulut ja musiikki vievät menneeseen, mutta ne antavat myös tarttumapintaa tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.

Kulttuuri on laaja käsite. Se on kuin meissä alati muuttuva maisema. Siinä on kaikki se, mitä ja miten me olemme. Kulttuuri ja taiteen äärellä aiemmin koettu on merkityksellistä myös ikääntyessä. Yhdelle se on runo, toiselle laulu, kolmannelle korvapuustin tuoksu. Omaiset, hoitajat ja muu henkilökunta ovat asukkaiden tukena mahdollistaen kulttuuristen oikeuksien toteutumista. Se edellyttää taitoa kuunnella ja tilaa vuorovaikutukselle.

”Oli ihanaa kertoa”, Anita sanoo.

 

Artikkelikuva: Anitan kodissa jokainen koriste-esine kertoo tarinoita tärkeistä ihmisistä, hetkistä ja maisemista.

Kirjoittajat:

Teksti ja haastattelu: Sari Hedman, Kinaporin seniorikeskuksen johtaja, Helsinki

Kuvat ja haastattelu: Katri Kaverinen, Kinaporin seniorikeskuksen kulttuuriohjaaja, Helsinki