Kuntien sanotaan olevan autonomisia toimijoita, jotka päättävät itse, miten ne järjestävät palvelunsa. Toisaalta kuntien toimintaa ohjataan valtion toimesta porkkanalla ja kepillä, jotta ne tuottaisivat mahdollisimman tasalaatuisia palveluita kansalaisilleen. Valtion porkkanat tarkoittavat usein rahoitusta valtion kirstusta tiettyjen palveluiden järjestämiseen, ja kepit sitä, että toimintaa säädellään lailla, ja lakien rikkomisesta koituu kunnille sanktioita. Miten kuntien autonomia toteutuu kulttuuri- ja taidepalveluiden osalta, ja mahdollistaako valtion sääntely yhdenvertaiset palvelut kaikille suomalaisille?

Kuntien kulttuuritoimintaa säätelevät valtion rahoitusmekanismit ohjaavat kuntien kulttuuritoimintaa ja sen suuntaa. Kunnat pyrkivät kohti mahdollisuuksia saada mukaan myös valtion rahoitusta. Hiljattain uudistuneet museolaki ja laki esittävistä taiteista sisältävät olennaisena osana valtion rahoituksen. Samoin esimerkiksi kirjastolakiin ja taiteen perusopetukseen liittyy kiinteänä osana valtion rahoitus, joka kilahtaa kunnan kassaan, kunhan kunta ilmoittaa järjestäneensä palvelut asianmukaisesti. Sen sijaan uunituore kuntien kulttuuritoimintalaki jää hyvistä tavoitteista huolimatta kehittämistehtäviä ja yleistä valtionosuutta lukuun ottamatta ilman valtion rahaa. Tämä aiheuttaa haasteen kuntapäättäjille kulttuuribudjettia kohdennettaessa.

Lailla säädetyt kulttuurin tehtävät, joita kunnille on annettu, ovat kasvaneet vuosien varrella. Näiden tehtävien toteuttaminen on käynyt taloudellisesti melko raskaaksi etenkin tilanteissa, joissa kuntien taloustilanne ei ole kehittynyt suotuisasti. Viimeisten hallituksien aikana kunnille on määritelty lakiuudistuksissa uusia lakisääteisiä tehtäviä, mutta palveluihin suunnatut kuntien valtionosuudet eivät ole kasvaneet palveluita vastaaviksi. Tämä on aiheuttanut tilanteen, jossa monet kunnat pyrkivät toteuttamaan kulttuurin alalla lähinnä laissa määritetyn vähimmäismäärän, kun taas kehittämisen toimenpiteet ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Myös kuntien koko rajoittaa niiden mahdollisuuksia täyttää kulttuurista säädettyjen lakien vaatimuksia. Suomalaiset jäävät auttamatta eriarvoiseen asemaan kulttuuripalveluiden osalta heidän asuinpaikastaan riippuen. Tämä on ymmärrettävää, sillä kuntien koko vaihtelee parin sadan asukkaan saaristokunnista usean sadan tuhannen asukkaan Helsinkiin.

Tehtävien lisääntymisen lisäksi valtionosuudet eivät ole suoraan korvamerkittyjä kuntien budjeteissa. Valtiolta tuleva rahoitus sujahtaa suoraan kunnan kassaan ilman merkintää sen kohteesta. Kulttuurimyönteisillä kuntapäättäjillä on usein kova työ varmistaa, että rahat löytävät kohteensa. Silloin kuntien vähät kulttuurirahat saatetaan sitoa niihin kohteisiin, joihin on saatavissa valtiolta rahoitusta. Uusia kulttuurille omistettuja rakennuksia ei rakenneta tai peruskorjata, ellei niille ole neuvoteltu tukea valtiolta.

Kunnat yrittävät usein paikata omien palveluidensa puutteita sopimuksin kolmannen sektorin kanssa. Vaikka vapaa kenttä pystyy tuottamaan uskomattoman määrän laadukkaita palveluita, kolmannen sektorin avustukset ja sopimukset ovat kuitenkin aivan liian pieniä kokonaisuuteen nähden. Yksittäisen vapaan kentän toimijan budjetti on murusia verrattuna kaupungin oman laitoksen rahoitukseen. Niinpä monia kuntien kulttuuritoimintalain tavoitteita tuotetaan järjestöjen ja freelance-taiteilijoiden toimesta. Kunnat tekevät nyt kumppanuussopimuksia ja yhteistyösopimuksia kolmannen sektorin kanssa tavoitteiden saavuttamiseksi. Usein nämä yhteistyösopimukset ovat arvoltaan pieniä, ja toiveet sopimuksista kaupunkien kannalta ovat suuria.

Voiko kunnilta siis edellyttää lain tavoitteiden toteutumista, ellei siihen ole sidottu rahoitusta? Siinä mielessä voi, että laki velvoittaa kuntia järjestämään palveluita. Toisaalta palveluiden riittävän tason arviointiin ei ole luotu selvää mittaristoa. TEAviisarin uudet kulttuuria koskevat kohdat auttavat kuntalaisia vertaamaan omaa kuntaansa muihin kuntiin.

Entä kuka haastaa kunnan, ellei se hoida kuntien kulttuuritoimintalain mukaisia tehtäviä, ja mitä voisivat olla sanktiot tehtävien hoitamattomuudesta? Vaatimus siitä, että kuntalaiset lähtisivät ajamaan lain kirjaimen toteutumista haastamalla kuntansa, tuntuu kaukaiselta. Valtiolla ei ole mahdollisuutta valvoa kuntia tarkasti tai vaikuttaa rahoituksen vähentymiseen. Ehkä mainehaitta tehtävien hoitamattomuudesta ja kulttuuripalveluiden puuttumisesta riittää joissain kunnissa hoitamaan tehtävät paremmin.

Kulttuuritoiminnan edistäminen tuoreen lain mukaisesti jää lähinnä kulttuurityöläisten, kuntapäättäjien ja kuntalaisten vastuulle. Kunnissa tarvitaan puhetta kulttuurista sekä aitoa kuntalaisten osallistamista siihen, miten ja mitä kulttuuripalveluita kunnassa on tarjolla. Tarvitaan myös tietoa siitä, mitä palveluita kunnan on lain mukaan tuotettava. Lisäksi tarvitaan päätöksentekijöitä, jotka valitsevat kulttuurin mahdollisimman monipuolisen tukemisen, eivätkä laita kaikkia munia yhteen koriin silläkään uhalla, että valtio ei aivan niin suurelta osin tue kunnan kulttuuripalveluita. Ennen kaikkea tarvitaan kuitenkin aktiivisia kulttuurin parissa työskenteleviä ihmisiä, jotka ajavat taiteen ja kulttuurin asiaa. Päättäjät tuntevat usein taiteilijoiden työn tulokset, mutta eivät tarinaa esiripun takana.

Kirjoittaja: Vesa Plath

Lisätietoa:

Laki kuntien kulttuuritoiminnasta

TEAviisarin kulttuuritietokanta

Kuvateksti:
”Kirjoittaja ihmettelee kuntien kulttuuritoiminnan velvollisuuksia ja vastuita kollaasin äärellä” (Seinäjoen vanha taidehalli 2018). Kuvaaja: Melissa Plath.