Artikkelissa pohditaan videopelien vaikutusta maalaustaiteeseen pelien parissa kasvaneen kuvataiteilijan näkökulmasta. Aiheita ovat myös pelien visuaalinen kieli sekä peleistä omaksutut tavat katsoa ja tulkita kuvia.

 

Olen 90-luvulla syntynyt kuvataiteilija ja taidemaalari. Suhteeni videopeleihin on läheinen. Ne olivat lapsuuteni ajanvietettä ja maailmoja, joihin pystyin katoamaan. Pelasin lapsena kaikenlaisia pelejä toiminnasta fantasiaan, eikä genrellä ollut sinänsä merkitystä. Eniten pidin kuitenkin peleistä, joissa oli valinnanvapaus tehdä mitä itse haluaa. Se mahdollisti luovuuden. Kun nykyään muistelen videopeleissä vietettyjä hetkiä, esineitä ja maisemia, tunnen samanlaista nostalgiaa kuin muistakin lapsuuden muistoista, vaikka en pelejä olekaan fyysisessä todellisuudessa kokenut.

Jo lapsena piirsin itse luomiani mielikuvitushahmoja ja paikkoja tussilla kopiopaperille siten, että lisäsin piirustukseen pelillisiä elementtejä. Hahmojen päälle piirsin palkkeja, jotka kuvastivat piirtämieni hahmojen elämää, ja paperin reunaan suttasin usein jonkinlaisen kartan. Tällainen kuvasto oli pelaamistani peleistä tuttua, joten tuntui loogiselta käyttää samoja elementtejä ajatusten havainnollistamiseen piirtämisessä. Kartta on tehokas tapa luoda piirustukseen pieni ikkuna, joka kertoo kuvan olevan osa jotain suurempaa maailmaa. Punainen palkki puolestaan kertoo piirrettyjen hahmojen elinvoimasta. Nyt jälkeenpäin aikuisiällä on kiehtova pohtia sitä, kuinka jo lapsena tuollaiset lähes abstraktit elementit kuvassa olivat itselleni todella selkeiltä, vaikka niiden tarkoitus ei välttämättä aukea kaikille. Ne jotka eivät ole pelanneet pelejä, eivät automaattisesti pysty ymmärtämään minkälaisesta visuaalisesta informaatiosta on kyse.

Opiskellessani kuvataiteilijaksi muistan opinnoistani taidehistorian tunnin, jolla käsiteltiin formalistista taidetta. Erityisesti mieleeni jäivät kuvat Kazimir Malevitšin abstrakteista maalauksista, joissa erikokoiset palkit “leijuvat” vaaleaa taustaa vasten. Ajattelin silloin, että nuo palkit muistuttavat minua pelien elämäpalkeista, vaikka tiesinkin, että niillä ei ole videopelien kanssa mitään tekemistä. Nykyään huomaan tekeväni kuva-analyysejä maalauksista usein niin, että lähestyn kuvaa myös pelillisen ajattelun kautta.

Erilaisia tapoja havainnollistaa asioita peleissä on tuhansia, mutta usein niissä pyritään selkeyteen. Maassa lojuva esine voi hohtaa epärealistista valoa, jotta pelaaja ymmärtää poimia sen. Tämän takia yhdistän usein peleihin kuvat, joissa on jonkinlaista hohdetta. Esimerkiksi taidehistoriassa on kerrosmaalaustekniikoita, joiden avulla maalaukseen voidaan saada kaunista hohtoa, kun vaalea pohja kuultaa kaikkien maalikerrosten läpi. Vanha asetelmamaalaus hedelmästä, johon maalari on saanut taltioitua eloisan värien hohteen, saattaa mielessäni taittua kuvaksi pelissä käytetystä ruoasta, joka on tarkoitus poimia mukaan syötäväksi, jos elämä meinaa loppua kesken. Pelillinen ajattelu voi siis lisätä muuten pysähtyneeseen kuvaan esimerkiksi ajallisen ulottuvuuden. On helppoa kuvitella mitä seuraavaksi voisi tapahtua, jos maalauksessa pystyy näkemään pelillisen viitteen, joka ohjaa mielikuvitusta johonkin suuntaan.

Videopeleissä poimittu tavara voi olla säilössä nahkalaukussa tai vaikkapa puuarkussa, mutta kun tavaran ottaa tarkasteluun, esineen ympärillä saattaa olla suorakaiteista muodostuva kehys ja tausta voi olla yksivärisen harmaa. Oikeasti esine ei siis näytä siltä, että se olisi esimerkiksi puisessa arkussa, vaan kehystettynä jonkinlaiseen tyhjiöön. Itse esine saattaa myös olla monokromaattisen harmaa. Tämä viittaa peleissä usein siihen, että esinettä ei voi ottaa sillä hetkellä käyttöön. Nämä ovat mielestäni oivallisia tapoja kertoa visuaalisesti muuallakin kuin peleissä erilaisten asioiden tiloista. Taiteilija voi esimerkiksi vaikuttaa maalauksessa teoksen esittäviin tai abstrakteihin elementteihin maalamalla niistä kylläisiä tai harmaita. Värien vaihtelu maalauksessa voi pelillisessä mielessä aiheuttaa kiinnostavia ilmiöitä elementtien aktiivisuudesta sekä tilasta, jos katsojalla on tuntemusta pelien visuaalisesta kielestä.

Taidetta kuluttavana ihmisenä törmään digitaalisesta kulttuurista sekä peleistä vaikutteita ottaneeseen nykytaiteeseen jatkuvasti. Taidemaalariliiton Teosvälitystä selatessa vastaan tulee tauluja, joiden referenssinä on hyödynnetty 3D-mallinnusta sekä teoksia, joissa maalia on levitetty muistuttamaan pikseleitä. Näyttelyitä kiertäessä ja somea selatessa törmää usein teoksiin, joissa viittaukset peleihin ovat suoria, kuten maalattuja videopelien tapahtumia tai tyylillisiä lainauksia videopelien estetiikasta. Peleihin viittaaminen kertoo minusta oivallisesti siitä, kuinka nykyaikanakin taiteilijat inspiroituvat näkemästään ja hyödyntävät havaintojaan kuten taiteilijat ovat läpi historian hyödyntäneet. Nykytaiteen yksi tärkeimmistä tehtävistä onkin mielestäni tallentaa ajankuvaa ja ajankohtaisia ilmiöitä osaksi taiteen jatkumoa.

Taiteessani olen päättänyt, että en karsi peleistä muistuttavia elementtejä pois, jos sellaisia satun esimerkiksi alitajuisesti maalaamaan. Toisinaan myös suora ja tietoinen pelillinen viittaus voi olla hyvinkin oleellinen osa teostani. Mielestäni on kiinnostavampaa korostaa itselle luonnollista kuvan luomisen tapaa kuin yrittää vältellä sitä. Pelien visuaalinen tapa pelkistää erilaisia toimintoja voi mielestäni antaa myös maalaustaiteeseen uusia tapoja ohjailla katsojaa näkemään ja oivaltamaan kuvapinnan tapahtumia. On jännittävää päästä näkemään, kuinka pelien visuaalista kieltä tullaan hyödyntämään maalauksissa sekä kuvien tulkintatavoissa tulevaisuudessa. Videopelit ovat jo luoneet sukupolvikokemuksen ja sitä kautta tunnistettavia tapoja kuvata hyvinkin erilaisia sekä monimutkaisia prosesseja niin, että suuri määrä ihmisiä voi silti ymmärtää helposti mistä on kyse. Pelien visuaalinen kieli ei liity suoraan luonnolliseen todellisuuteen tai sen havaintoihin, vaan se on oma uusi kokonaisuutensa nähdä, tehdä ja lukea kuvaa.

 

Kirjoittaja: Janne Saarinen (s. 1995) on helsinkiläinen kuvataiteilija (AMK) ja kuvataiteen maisteriopiskelija Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa.

Kuvat: Janne Saarisen maalauksia. Artikkelikuva: Nimetön teospari, akryyli, muste ja öljypastelli kankaalle, 80 x 60 cm & 80 x 80 cm, 2022.