Tampereella ammattiteatterit ovat ryhtyneet viemään esityksiä ikäihmisten hoitolaitoksiin. Läänintaiteilija Arttu Haapalainen, näyttelijä Riikka Papunen ja kulttuurisen vanhustyön suunnittelija Jaana Ylänen keskustelevat moniammatillisen työn etiikasta.

 

Tampereen Liikkuva Näyttämö on uusi teatterien yhteistyömalli, joka on tänä syksynä vienyt teatteria tamperelaisten ikäihmisten luo monenlaisiin sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristöihin. Dostojevskin Idiootti -nimisen kiertävän näytelmän ovat toteuttaneet yhteistyössä Tampereen Työväen Teatteri ja Tampereen Teatteri. Kiertävän esitystoiminnan suunnittelussa ja rahoittamisessa ovat olleet teattereiden lisäksi mukana Tampereen kaupungin kulttuuri- ja vapaa-aikapalvelut sekä sosiaalipalvelut, yksityiset palveluntuottajat ja Taiteen edistämiskeskus.

Yhteistyömallin suunnitteluun on alusta asti otettu mukaan esityksen kohderyhmä. Mallia työstettiin työpajoissa, joihin osallistui tamperelaisia ikäihmisiä, palvelukotien henkilökuntaa ja esityksen työryhmän jäseniä. Toiminnan tavoitteena on luoda pysyvä yhteistyömalli kiertävälle esitystoiminnalle Tampereen ja Pirkanmaan alueella. Mallia on haettu Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö-toiminnasta.

Kutsuin Tampereen Liikkuvan Näyttämön taiteellisen vastaavan ja Dostojevskin Idiootti -esityksessä näyttelevän Riikka Papusen ja Tampereen kaupungin kulttuurista vanhustyötä suunnittelevan Jaana Yläsen kanssani keskustelemaan eettisistä kysymyksistä, joita sote-ympäristössä kiertävä esitystoiminta on kohdannut.

 

Miksi vanhoille ihmiselle esitetään murhaa, synkkyyttä, sairautta, ikävää ja kuolemaa?

Arttu: Millaisen vastaanoton Dostojevskin Idiootti on saanut kiertueella? Esityksessä on paljon voimakkaita hetkiä, kuten epilepsiakohtaus, giljotiinikohtaus ja kauhea jättämiskohtaus. Onko niistä tullut sanomista?

Riikka: Kaiken kaikkiaan palaute on ollut todella positiivista, sekä ikäihmisten että hoitohenkilökunnan. Muutamia negatiivisempia palautteita on tullut. Ne ovat tulleet omaisilta ja olleet tämän tyylisiä: ”Miksi vanhoille ihmiselle esitetään murhaa, synkkyyttä, sairautta, ikävää ja kuolemaa? Ei heille tällaista saa esittää, vaan taiteen tulee tarjota heille lohtua!”

Jaana: On aika vaikea sanoa, että mikä kellekin tuo lohtua. Itse olen kokenut, että kuoleman käsittely taiteessa voi olla ikäihmisille lohtua tuottavaa. Kyllähän ikäihmiset tiedostavat kuoleman läheisyyden. Se voi olla joillekin myös lohduttava tieto, että ”jossain vaiheessa pääsen täältä pois”.

Riikka: Ja onhan taiteessa aina myös vertaistuen elementti läsnä. Se, että ”joku muukin ymmärtää tämän, mitä minä nyt koen”.

Jaana: Tunnistan tuon tilanteen kyllä. Usein ihmiset haluavat suojella läheisiään. Tai sitten halutaan suojella omaa tunneskaalaansa suhteessa läheiseen. Se ilmenee esimerkiksi siinä, että vältellään keskustelunaiheita, jotka ovat ikäviä, kuten kuolema, ja pyritään vain kivaan ja tasaiseen arkeen. Pelätään, että toinen ei kestä vaikeita asioita. Monet pelkäävät surun kohtaamista. Jos ammatillisesti ajatellaan, niin ei meidän tavoitteemme voi olla ihmisten suojelu todellisuudelta, muistoilta tai ajatuksilta. Uskoisin, että laitoksissa olevilla ihmisillä on tarve keskustella näistä aiheista omaistensa kanssa. Tällaiset taiteelliset produktiot saattavat nostaa ajatuksia ja tunteita pintaan, ja omaisten taholta ne voidaan kokea myös uhkana tai vaarallisena asiana.

Arttu: Onko tässä kyse siis ikäihmisten suojelemisesta tai ylisuojelemisesta?

Riikka: Jotain sellaista olen havainnut. Tuntuu, että on paljon portinvartijoita jotka kaikki tavallaan suojelevat asukkaita.

Jaana: Kyllä tämä on aika suojeltu ympäristö. Yksi portinvartija laitoksissa on se porras, joka päättää mitä asukkaat saavat koettavakseen. Tampereella tämä on sujunut mielestäni hyvin, eikä isompaa vastakkainasettelua ole ollut. Mutta on minulla käsitys, että osa ohjelmavalintaa tekevistä on sitä mieltä, että tarvitaan vain kevyttä sisältöä. Osa näkee asian laajemmin niin, että ohjelmistolla on hyvä käsitellä vaikeitakin asioita. Tämä on usein hyvinkin henkilöstä riippuvaa. Joskus sanotaan vaikkapa, että ”eivät nämä meidän asukkaat tällaista halua…” ja silloin aina mietin, että perustuuko tämä enemmän ohjelmavastaavan omiin ajatuksiin kuin asukkaiden ajatuksiin.

Riikka: Portinvartijoita ei ole vain sote-puolella. Esimerkiksi ennen harjoitusten alkua saatiin kuulla välillä huolestuneita ajatuksia teatterien väeltä, että ”oletteko aivan varmoja tästä esityksestä”. Sellaista huolta, että ”ei ne vanhukset jaksa mitään Dostojevskiä kuunnella…” Se oli minusta myös tällaista ylisuojelevaa ajattelua.

Jaana: Me niin herkästi ajattelemme, että ikääntyneet ovat kauhean hauraita. Juha Hurme oli kerran meidän vanhustyömme aluejohtajille puhumassa, ja hän sanoi hyvin: ”Älkää säälikö vanhuksia!”

Riikka: Viimeinen portinvartija on siinä kun päätetään, kuka pääsee katsomaan esityksen niissä esityspaikoissa, joissa katsomoon eivät kaikki asukkaat mahdu. Se valinta on hoitohenkilökunnan käsissä. Asia on ohjeistettu heille niin, että tämä esitys on ajateltu ennen kaikkea heille, jotka eivät omavoimaisesti pääse teatteriin.

Jaana: Onhan se aika hurja ajatus, että sitten kun olen ikäihmisenä hoitolaitoksessa, niin joku muu päättää minun puolestani, että pääsenkö minä teatterinäytökseen.

 

Tarvitseeko hoitolaitoksissa esitettävän taiteen olla eettisempää kuin muun taiteen?

Arttu: Onko teidän mielestänne rajoituksia siinä, mitä taiteellisia sisältöjä hoitolaitoksiin voi viedä? Itse olen ehkä sillä linjalla, että kaikkia aiheita voi käsitellä, jos niitä käsitellään hyvin. Ehkä mitään loputtoman synkkää ja pessimististä sisältöä en itse veisi. Sellaista, jonka sanoma on sellainen, että maailmassa ei ole mitään toivoa. Mitä mieltä te olette?

Riikka: Tarvitseeko hoitolaitoksissa esitettävän taiteen olla eettisempää kuin muun taiteen? Jotain rajoja tuottaa se, millaisiin ympäristöihin esitys on tehty, mutta en osaa sanoa ovatko ne rajat kovin tietoisia. En ainakaan haluaisi viedä hoitolaitoksiin mitään tieten tahtoen traumatisoivaa, jonka tarkoituksena on se, että jää paha olo. Mutta en kyllä haluaisi tehdä sellaista taidetta muuallekaan.

Arttu: Onko siis niin, että hyvässä taiteessa on elämän koko kirjo läsnä? Sekä lohduttomuus että toivo. Jos taiteesta poistaa kuoleman, poistaa siitä samalla ison osan ihmisyyttä.

Riikka: Minusta ei tuntuisi oikealta päättää, että elämän kirjon synkempi puoli ei voi olla olemassa teoksessa, koska katsojat ovat niin vanhoja.

Jaana: Menemmekö me joskus liikaa siihen, että hyvinvointi on vain onnea, autuutta ja iloa? Jos vaikka pahaa oloa ei saa mihinkään purettua, on hyvinvointimme silloin puolittaista ja pahoinvointi kasvaa. Paras tilanne olisi, että hoitolaitoksissa taidetarjonnan kirjo olisi mahdollisimman laaja. Sieltä jokainen asukas voisi sitten ammentaa oman kulttuuricocktailinsa. Välillä tarvitaan raskaampaa ja välillä kevyempää.

 

Onko meidän toiminnassamme se vaara, että kuvittelemme menevämme pelastamaan kärsiviä vanhuksia taiteellamme?

Arttu: Käännetään katse välillä meihin, jotka olemme toiminnan taustalla. Onko meidän toiminnassamme se vaara, että kuvittelemme menevämme pelastamaan kärsiviä vanhuksia taiteellamme? Käykö silloin niin, että olemme ylenkatseisia ja suhtaudumme ikäihmisiin massana, asetamme heidät mielessämme parantavan katseemme kohteeksi? Tunnistatteko tämän vaaran, jota voisin kutsua vaikkapa jeesus-syndroomaksi?

Jaana & Riikka: Kyllä, tämä vaara on aina olemassa!

Arttu: Miten tuon sudenkuopan onnistuisi välttämään?

Riikka: Minä sanoisin, että hyvä määrä tervettä itsekkyyttä pitää taiteilijan tarpeeksi kaukana itsensä vertaamisesta Jeesukseen. Dostojevskin Idiootin työryhmässä ajattelimme koko ajan, että haluamme sen olevan esitys, jonka tekemisestä me nautimme, jota me haluamme esittää, että se on meille ihana juttu… ja se oli! Minulle tämä on ammattieettinen asia, että esityksen pitää olla hyvä, ja työryhmällä pitää olla hauskaa sitä tehdessä. Silloin se ei ole yleisöä ylhäältä alaspäin katsovaa. Me olemme tehneet esityksen myös itseämme varten.

Toinen vaara mikä tähän liittyy, on sellainen näytteleminen, jota minä kutsun selkonäyttelemiseksi. Kun on tiedossa, että esityksen kohderyhmänä on ikäihmiset, on vaara, että mietin näyttelijänä koko ajan vain sitä, että ymmärtäähän yleisö nyt varmasti. Silloin siitä tulee yliselkeää ja ylisaavutettavaa ja siitä katoaa kaikki muut tasot. Siis että ”minä esitän tämän nyt näin, koska et katsomossa muuten sitä ymmärrä”. Se on hirveää, ja se tapahtuu hirveän helposti.

Olemme työryhmässä puhuneet paljon tästä, ettemme yksinkertaista teosta liikaa ja aliarvioi katsojaa. Sillä ei ole niin väliä, kuuleeko tai ymmärtääkö yleisössä jokainen aina joka asian. Tärkeintä on se jokin muu, joka välittyy sieltä jostain väleistä. Kutsun sitä nyt vaikka taiteen tasoksi. Jos rupean selkonäyttelemään ja huolehtimaan katsojista, niin se taiteen taso häviää.

Jaana: En minä voi kunnan työntekijänä ajatella, että minä tiedän mitä muut tarvitsevat elämäänsä, joten en voi sanoa, että juuri tämä asia ”pelastaa” heidät. Tässäkin ajattelen, että ratkaisu on tehdä taidetarjonta mahdollisimman monipuoliseksi. Kaiken kaikkiaan tulisi paremmin tuntea kuntalaiset ja tehdä työtä heidän parissaan. Käyn työssäni paljon keskustelua sote-alan ihmisten kanssa.  Kyllä tässä keskeistä on yhteistyö eri toimialojen välillä.

Riikka: Tässä projektissa on ollut hienoa, että meillä on ollut eri toimialojen välistä keskustelua niin paljon. Sitä kautta olemme huomanneet, että työn tavoite on sekä meillä teatterilaisilla että hoitohenkilökunnalla sama. Teemme työtä ihmisille eri keinoin. Se on todella tärkeää, että tähän ei tule sellaista juopaa alojen väliin, että me teatterilaiset kuvittelemme tulevamme pelastamaan huonosti toimivan sote-alan omalla työllämme.

Jaana: Tuo on keskeisen tärkeää, että prosessi ja suunnittelu on koko ajan monialaista. Silloin siinä voi syntyä luottamuksellinen suhde.

Arttu: Voisiko siis sanoa, että jeesus-syndroomaan auttaa se, että ymmärtää, että tätä työtä ei tehdä yksin, vaan yhteistyössä muiden kanssa? Varmaan tärkeää on kuitenkin olla hereillä koko ajan tämän asian kanssa. Ehkä herätyskellon on hyvä soida, jos huomaa koko ajan olevansa liikuttunut nimenomaan omista sanoistaan ja omasta toiminnastaan.

 

Hoivan etiikka, teatteritaiteen etiikka ja jokaisen ihmisen omat etiikat törmäyskurssilla?

Riikka: Tähän toimintaan liittyy monenlaisia etiikoita, kuten hoivan etiikka, teatteritaiteen etiikka, jokaisen ihmisen omat etiikat. Näitä olisi kiertuetoiminnan kannalta hyvä keskustella läpi.

Arttu: Onko ollut sellaisia hetkiä, joissa nämä etiikat tai jotkut näistä etiikoista ovat olleet törmäyskurssilla? Ja jos niin käy, niin miten sitten toimitaan?

Riikka: Ei tässä prosessissa, mutta ehkä joskus aiemmissa projekteissa on tällaista ollut. On käynyt vaikkapa niin, että kun teatteri saapuu paikalle, niin henkilökunta sanoo että ”yes, nyt meillä onkin tässä pidempi kahvitauko edessä” ja poistuu paikalta. Ei saa käydä niin, että näyttelijät joutuvat esiintyessään vastuuseen yleisön hyvinvoinnista. Minä näyttelijänä luotan siihen, että joku muu huolehtii esitystilanteessa siitä, jos vaikkapa yleisöstä joku lähtee tulemaan näyttämölle. Tällä kiertueella asiat on järjestetty niin, että voin luottaa näyttelijänä siihen, että hoitohenkilökunta ratkaisee tällaiset tilanteet.

Varmasti on toisinpäinkin asioita, että hoitohenkilökunnalla on meille taiteilijoille tiettyjä eettisiä odotuksia. Ne voivat liittyä vaikkapa siihen, että me emme tule tahallamme sekoittamaan asioita emmekä tarkoitushakuisesti järkytä ihmisiä. Ehkä sellainen pelko siellä voi olla, että me sekoitamme olemassa olevan järjestyksen, ja sen jälkeen asukkaat ovat levottomia.

Jaana: Riippuu paljon paikasta, koetaanko että taide on uhka, joka voi sekoittaa järjestystä – vai koetaanko että taide on mahdollisuus, josta voimme saada uusia ajatuksia.

Arttu: Itse ajattelen, että ei ole olemassa ”yhtä sote-alaa”, vaan sosiaali- ja terveydenhuollossa on tosi monenlaisia paikkoja, se on yhtä monimuotoinen ala kuin taide- ja kulttuuriala. Taiteilija ei voi luulla tietävänsä, mitä siellä on vastassa, kun ”lähtee soteen”. Tärkeää on olla silmät auki ja hereillä sille, mikä juuri tämä paikka on, ja mikä on juuri tämän paikan erityislaatu.

Riikka: Jotain tällaista itsekin mietin. Molempien osapuolien on hyvä olla hereillä toistensa suhteen, eikä olettaa jotain, mikä on oman pään sisällä. Keskustelemisesta ja kohtaamisesta on tärkeää pitää kiinni.

 

Pitää kunnioittaa asukasta ja hänen kotiansa

Arttu: Mitkä ovat olleet tähänastisella kiertueella erityisen hienoja hetkiä?

Riikka: On ollut monia erilaisilla tavoilla hienoja hetkiä. Joissain hoitolaitoksissa on panostettu todella paljon siihen, että on haluttu iltaesitys. Jo henkilökunnan työvuorojen järjestäminen niin, että iltanäytös on mahdollista toteuttaa, on voinut olla iso urakka. Ulos on laitettu lyhdyt palamaan, asukkaat ja henkilökunta ovat laittautuneet ja on leivoskahvit ja ”teatterihömpsynä” liköörikonvehteja. Näissä esityksissä on ollut tosi voimakas tunnelma.

Toisenlainen hieno hetki oli pienessä kodinomaisessa paikassa, olikohan siellä kymmenen hengen yleisö. Eräs rouva yleisöstä yritti kovasti esityksen aikana tulla näyttämölle. Kun esitys päättyi hän sitten vihdoin pääsi näyttämölle ja nappasi minut tanssiotteeseen. Näyttelijä Jari Leppänen oli tilanteessa heti mukana ja nappasi haitarilla Metsäkukkia-valssin soimaan. Hoitohenkilökunta oli siinä tilanteessa jotenkin tosi ihanasti hereillä, ja jokainen hoitaja haki yleisöstä jonkun tanssimaan. Siinä oli tosi hieno yhteisen yllättävän kokemuksen tunne. Saatiin yhteiset tanssit kaupan päälle! Tämä osoittaa minusta sen, että aina asiat eivät ole resursseista kiinni, vaan oikealla asenteella päästään pitkälle.

Jaana: Tuo on tosi tärkeä havainto. Asiat pitäisi ajatella asukkaan kannalta, niin kuin teidän spontaaneissa tansseissanne tapahtui. Olisi hyvä muistaa, että hoivaympäristössä työpaikkana on toisen ihmisen koti. Vastakohta tälle olisi lähestymistapa, jossa asukkaat häiritsevät henkilökunnan työtehtäviä. Toivottavasti sellaista ajattelua ei ole enää missään. Pitää kunnioittaa asukasta ja sitä, että tämä on hänen kotinsa. Autetaan häntä niissä asioissa, joissa hän tarvitsee apua, luodaan kodin tunnelmaa ja annetaan mahdollisuuksia monipuoliseen elämänsisältöön.

 

Kirjoittaja: Arttu Haapalainen, taiteen ja hyvinvoinnin läänintaiteilija, Taiteen edistämiskeskus, Tampereen toimipiste

Kuva: Tuottaja Susanna Ihanus, Tampereen Liikkuva Näyttämö