Pääministeri Antti Rinteen luotsaama uusi hallitusohjelma visioi vuosille 2019–2023 hyvinvoivan, työtätekevän, yhdenvertaisen ja osallisuutta vaalivan Suomen. Taide- ja kulttuurikentän painotukset liittyvät kulttuurin saavutettavuuden, saatavuuden ja viennin edistämiseen sekä rakenteellisten uudistusten ja uudelleen järjestelyjen loppuun saattamiseen.

Samat teemat ovat olleet tapetilla jo useamman hallitusohjelmakauden ajan, mutta asetetuissa tavoitteissa on edetty hitaasti. Muutosten edistäminen on tarvinnut monialaista yhteistyötä, kokeilua, kehittämistä, tutkimusta, perusteluja ja varmistelua. Taloudellinen panostaminen uusiin avauksiin on ollut maltillista ja pientä. Omanedunvalvojia ja epäilyksiä on ollut riittämiin. Kulttuurin valtionrahoitus on jäänyt jälkeen alan todellisesta kasvusta. Yhteistyötä on kuitenkin rakennettu eri toimialojen välille aina ministeriöstä arjen toimijoihin saakka, ja onnistuakseen se on vaatinut ymmärryksen kasvamista, innostumista ja uuden osaamisen syntymistä.

”Meidän pitää tehdä asioita toisin, jotta tulee muutosta”, totesi geriatrian professori Jaakko Valvanne eräässä juhlaluennossaan. Ärsyttävän yksinkertainen ajatus! Vain hölmö odottaa, että asiat muuttuvat itsestään, ilman uusia tapoja toimia.

Hallitusohjelmassa on nyt oivallettu, että jotain täytyy tehdä toisin. Ohjelmassa asetetaan pitkän tähtäimen tavoitteeksi kulttuuribudjetin nostaminen yhteen prosenttiin. Onko meillä vihdoin hallitus, joka uskaltaa tehdä sellaisia kriittisiä päätöksiä, joilla kulttuurikentän potentiaali otetaan käyttöön uudella tavalla?

Visio 2030 

Tämän numeron teemana on kulttuurin ja taiteen visioita. Teeman idea syntyi jo eduskuntavaalivuoden alun innoittamana, aivan sote-uudistuksen kaatumisen kynnyksellä. Pysähdyimme toimituskunnan kanssa pohtimaan sitä, mihin me olemme matkalla. Millaisia muutoksia voimme kulttuurikentällä saada oikeasti aikaan? Mietimme, mikä voisi olla totta, mikä ehkä pelkkää utopiaa. Miltä Suomi näyttäisi, jos taide- ja kulttuuripalvelut olisivat oikeasti osa kaikkien suomalaisten elämää? Mitä tapahtuisi, jos hyvät alut ja kehittämistyön tulokset ja uudet keinot otettaisiin laajasti käyttöön ja tutkimuksellinen evidenssi huomioitaisiin? Olemmeko me rohkea edelläkävijämaa vai olemmeko vain varovaisia perässähiihtäjiä?

Tässä numerossa näitä kysymyksiä pohditaan moniammatillisesti. Äänen saavat myös erilaiset taiteilijat ja eri-ikäiset taiteen kokijat.

Aidosti saavutettavan kulttuurin ja taiteen läsnäolo ihmisten arjessa rakentaa moniäänistä yhteiskuntaa, jonka keskiössä ei ole taloudellinen kasvu vaan oleminen, ymmärtäminen ja eläminen. Taiteen ja kulttuurin välillinen ja välitön potentiaali on moninainen.

Taiteen yhteiskunnallinen tilipussi siis kuitataan ihmisissä ja ihmisyydessä.  Se näkyy ja tuntuu yksilöissä ja yhteisöissä monella eri tasolla: nostattavana tunteena, tahtona toimia, kriittisenä äänenä, kykynä kuvitella vielä olematonta, kohtaamistaitona ja rohkeutena olla sellainen kuin on. Taiteeseen investointi näkyy myös yhteiskunnan tilipussissa, sillä luovuus, ajattelu, ymmärrys, ylpeys omasta identiteetistä ja rohkeus toimia ovat niitä tulevaisuuden kriittisiä taitoja, joiden varaan Suomen kasvu nojaa.

Uutta ymmärrystä etsimässä

Uusien tulevaisuudensuuntien hahmottaminen vaatii kykyä mielikuvitella ja yhdistellä olemassa olevaa ja olematonta. Kyky havainnoida, merkitysten löytäminen ja taito rakentaa tulevaisuudenkuvia ovat taiteilijoiden osaamispääomaa parhaimmillaan. Temaattisesti järkälemäiset kokonaisuudet, kuten esimerkiksi digitalisaatio, ilmastonmuutos ja robotiikka, voidaan palastella, ja niitä voidaan tarkastella toiminnallisesti ja kokemuksellisesti taiteen keinoin.

Uutta ymmärrystä kaivataan myös taiteen kentän sisällä. Yhdenvertaisuuden tavoite ja oikeus toimia taiteen ammattilaisena puhututtavat taiteen kentällä. Kuka on oikea taiteilija? Kenen tarinoita taide saa kertoa? Kenen taide on oikein ja kenen väärin?

Suomi ei ole yksin mielikuvittelemassa tulevaisuuksia ja etsimässä luovan potentiaalin käyttöönoton väyliä. Kansainvälisesti taide- ja kulttuurikentän monialainen yhteistyö on edelläkävijämaissa arkipäivää. Kulttuurireseptit osana sairaanhoitoa ja terveyden edistämistä sekä yksinäisyyden torjuntaan nimetty vastuuministeri ovat Britannian rohkeita avauksia.

Suomi on jo kulttuurihyvinvoinnin, yhteisötaiteen ja taidekasvatuksen kärkimaiden joukossa. Suomalainen kulttuuri- ja sote-alojen yhteistyön tiivistyminen kiinnostaa alan kehittäjiä laajasti. Kasvaaksemme yhteiskunnaksi, jossa ihmisten on hyvä elää, tarvitsemme taiteen ja kulttuurin kestäviä rakenteita. Tarvitsemme rohkeutta toimia toisin. Ihmisyys ei ole projekti.

Kirjoittaja: Pilvi Kuitu, Taidetutkan tämän numeron päätoimittaja, Kulttuurikeskus PiiPoon toiminnanjohtaja

 

Kuva: Pilvi Kuitu. Hetki Jyväskylän ”Taide osana varhaiskasvatusta”- varhaiskasvattajien täydennyskoulutuksesta.