Alkutilanne on tämä:
Mitä tiedämme tunteista ja niiden säätelystä –
1) Opittu tunneilmeiden tukahduttaminen
2) Jos tilanne jatkuu pitkään, kokemus omasta minuudesta heikkenee eikä ihminen enää tiedä tarkalleen, kuka hän on ja mitä hän haluaa.

Kirjoitan vuorista.
Ihmisen selkä ja sydän, miten niitä pitkin voi kiivetä
kun pelottaa niin etten saa käsialastani selvää.
Minulla on selkeä suunnitelma, me yhdessä olemme ajatelleet ja alustaneet toisemme olemaan minä ja sinä.

Kuka sinä olet, kysyn joka aamu ja sitten unohdan kysyä, koska olen alkanut luulla ja olettaa.
Olettaminen on vastaus kysymykseen jota ei edes esitetä.
En enää muista kysyä kuka sinä olet, etkä tiedä minne olet menossa. Uskottelen aluksi, että tiedän minne minä.

Katsotaan. Kirjoita tie sinne vuorelle.

Tämä on ongelma,
kun ihminen unohtaa katsoa ja kuunnella.
Menemme hajanaisen ympyrän muotoon palaverihuoneessa.
On paperia ja kyniä, käsissä katse ja jonkin odotus.
Omaohjaaja puhuu ja sinä olet hiljaa. Minä katson sinua ja ajattelen hymyileväni, mutta se saattaa olla liikaa. Hymyiletkö salaa itsellesi, ehkä jonain päivänä alat puhua.
Ihminen joka puhuu omalla äänellään ja jonka kieltä joku ymmärtää,
alkaa olla kaunis.
Hän kasvaa omaan mittaansa ja
hänen äänensä kasvattaa huonekorkeutta.

Alkaa murtua,
se ei ole huono asia kun jotain särkyy,
näyttää kohdan jossa on nähtävä.

Ripustetaan toiveet nyt tähän seinälle.
Minulla ei ole mitään toiveita.
Olen kuunnellut mitä he kirjoittavat. Yksi ei koskaan kirjoita mitään.
En osaa ajatella unelmaa.
Se on toinen yleinen ongelma. Oikeastaan emme puhu ongelmista, puhumme haasteista. Emme puhu haasteista, puhumme mahdollisuuksista.
Unelman mahdollisuus on jossain, unelma on olennaisin, unelman toive on.
Emme puhu unelmista. Se on liian vaikea, se lähenee mahdotonta. Vasta kun kevät on pitkällä, niin että puiden lehtiin ja kesään on helppoa tarttua, me sanomme
unelma ja
on silmiä, jotka tietävät mitä katsovat.

Me istumme vierekkäin, sote ja taide.
Sote kysyy miten niin taide, taide kysyy miten niin sote. Dialogi
ei ole kaksi monologia rinnakkain tai peräkkäin, vaan
dialogissa jotain muuttuu, edes vähän, tulee
uusi repliikki,
mielipide,
runon viimeinen säe vaihtaa puhujaa ja puhuja katsoo vähän eri suuntaan.
Se ei ole välttämättä sama yhteinen suunta, konsensus, mutta voi vapautua ymmärtämisen väkivallasta ja vain hyväksyä.
Kirjoittaja uskaltaa puhua ja tunnistaa omat sanansa.

Taide on olennainen ihmisessä, mutta taide pyrkii taittamaan jotain, se puskee etsimään vaikka ei-tietäminen tarkoittaa eksymisen mahdollisuutta.
Sosiaaliterveys pyrkii tekemään kaiken ehjäksi, se tahtoo tietää ja löytää perille ja joskus se pelkää nitkahdusta ja sitä, mitä ihmisessä
voi tapahtua.
Minä puhun ohjaajana. Minä puhun ryhmän jäsenenä. Minä puhun kuntoutujana. Minä puhun työttömänä. Minä puhun taiteilijana.
Minä puhun kirjoittamalla.

Se auttaa, kun on kokenut jotain. Oletko sinä kokenut joskus jotain?
Kaikki tietävät mistä puhun kun puhun pimeästä, pelosta, hiljaisuudesta.
Kaikki tietävät mistä puhun kun puhun valosta, tunnistamisesta, omasta paikasta.
Jokainen on saanut tänään aamun.

Taide on aina teko. Kynän liike paperilla on maailman paras ääni.
Minkä värin valitset ja minkä paperin, meillä on kaikki värit ja glitteriäkin on. Otat siveltimen ja katsot silkkipaperin läpi valoa,
maalaat, ja siinä on jo valinta.
Kun voi valita oman värinsä, tai sanansa, voi valita jossain kohtaa
vuorensa, kotinsa, ihmisensä, unelmansa.

Raja on olennainen kysymys. Rajat ovat hankalia.
Kaikki menee koko ajan sekaisin ja alkaa puhua kielillä joita kukaan ei enää tunnista.
Se ei ole pyhää vaan kauheaa kun ei saa pysäytettyä.
Kirjoita raja sisälle, kirjoita raja ulos.
Tämä on vaikea tehtävä. Mistä minä pidän? Itse asiassa en pidä tästä tehtävästä.
Olen epäonnistunut ohjaajana. Olen epäonnistunut ihmisenä. En osaa mitään. Kohta ne huomaavat että olen huono, että esitän.
Kun aina reagoi kaikkeen niin voimalla, se on minun vasarani ja lauta josta tulee tikkuja sormiin.

Ja
Olen kirjoittanut romaaninalun tässä. Olen kirjoittanut itselleni rohkeuden. Olen hei tehnyt biisin, saanko laulaa sen teille? Haluaisin joskus olla oikeasti minä. Olen tullut nähdyksi. Olen tullut tänne ja antanut teidän katsoa minua.

Kirjoitan tätä ihmisenä.
Ei voi enempää kuin olla ja olla toisen ihmisen kanssa ihminen.
Voi kirjoittaa roolissa. Voi katsoa toista roolissa.
Kun riisutaan diagnoosit kuten
työtön, sairaslomalla, sydänkipeys, häpeä, mykkä, ohjaaja, taiteilija,
se että on vaikeaa olla elossa,
tai hiukset, iho, lihakset ja ollaan sillä tavalla paljaina että tosissaan,
niin on vain ihminen.

Lopputilanne on tämä:
Rohkeutta on puhua ja katsoa päin. Tyyppi otti selfien kirkkaudesta. Valo tuntuu silmien takana. Katselen mahtavaa avaraa maisemaa vuoriston laelta. Olemme matkustaneet tänne yhdessä. Minä olen se, miksi minun pitää tulla. Kirjallisuus: poikkeamat kokonaishahmosta, kuten juoni tai kehittyvä ajatus. Tulla juuri tähän.  

Kirjoittaja: Minna Mikkonen, kirjailija, sanataideohjaaja

Lähdemateriaalina tekstissä ovat muistivihkoni ensimmäisestä ryhmästä viimeisimpään ajalta 1/2017-5/2018, ryhmissä käytetty oheismateriaali, ja havaintoni sekä kokemukseni kuntouttavan työtoiminnan taideryhmän ohjaajana.

Kuva: Timo Heikkala.