Taide osana saattohoitoa voi tehdä ihmisille tärkeitä ajatuksia näkyväksi, luoda merkityksellisiä kokemuksia ja lisätä elämänlaatua. Esineteatteri ja tanssi voivat olla tulevaisuudessa luonteva osa saattohoitoa. Yhteisötaiteilija Riku Laakkonen ja tanssitaiteilija Teija Häyrynen kertovat kohtaamisistaan taiteen äärellä saattohoidossa.

Yhteisötaiteilija Riku Laakkonen työskentelee saattohoidossa olevien ihmisten luona Hämeenlinnassa sijaitsevassa Koivikko-kodissa. Hän tekee myös gradua Tampereen yliopistoon esineteatterin mahdollisuuksista saattohoidossa.

Saattohoidossa olevan ihmisen Laakkonen kohtaa yleensä kahdesti.

”Ensin keskustellaan ja vaihdetaan kuulumisia. Sitten haastattelen taustatietoja: Millainen elämä on ollut? Mitä haluat kertoa itsestäsi? Kun ihminen on kertonut, mikä hänestä sillä hetkellä tuntuu merkitykselliseltä, esittelen esineteatteria. Minulla on esinesalkku mukana ja sitä tutkitaan yhdessä. Usein teemaksi keskustelussa on noussut joku unelma tai toive tai pelko, joka on jäänyt kaivertamaan tai jonka olisi halunnut vielä toteuttaa. Tältä pohjalta on rakennettu yhdessä pieni esitys. Näyttämö on sairaalapöydällä meidän välissämme. Potilas on ensin tarinankertoja ja sitten vähän myöhemmin katsoja. Lopuksi keskustellaan esityksen pohjalta ja mietitään, halutaanko esityksessä muuttaa vielä jotain.”

Esitysten aiheet ja tyylilajit ovat vaihdelleet paljon.

”Eräs rouva olisi halunnut matkustaa miehensä kanssa lämpimään ja siitä tehtiin tarina. Hänen miehensä oli hyvin vaikuttunut, että heidän yhteinen unelmansa toteutettiin tällä tavalla. Eräs tarina käsitteli vaikeaa perhesuhdetta, jota potilas halusi vielä työstää teatterin keinoin.

On ollut myös sellaisia tapauksia, että henkilökunta ei ole tiennyt, että joku asia on niin tärkeä tälle ihmiselle ja esineteatterin avulla se on tullut ilmi. Esimerkiksi eräs mies oli ollut intohimoinen purjehtija. Teimme esityksen sen pohjalta ja purjehduksesta tuli teema koko tämän ihmisen loppuelämäksi. Se oli aihe, joka sai hänet kiinnostumaan ja olemaan läsnä.”

Koivikko-kodin johtaja Riikka Koiviston mukaan purjehdustarinalla oli suuri merkitys silmien avaajana hoidon käytäntöjä mietittäessä.

”Tämä purjehdusta harrastanut herra hymyili koko loppuelämänsä. Hän sai sen purjehduksen yllättäen takaisin aktiiviseen työstöön, josta hän oli jo kerran luopunut. Mielestäni hän oli vesillä koko loppuelämänsä.

Hoitoneuvotteluissa kysytään kyllä, mitkä ovat tärkeitä asioita ja mitkä ovat sellaisia pieniä asioita, joita voitaisiin toteuttaa. Tämän ihmisen kohdalla purjehdus ei ollut tullut millään tavalla näkyväksi siinä. Yksi taiteen hyöty tai vaikutus voi olla juuri tämä, että ihmiselle tärkeät asiat tulevat esiin. Ihminen voi tulla taiteen avulla nähdyksi eri tavalla kuin keskustelussa. Kyllä tällaiset kokemukset avaavat silmiä, että mitä me voitaisiin tehdä enemmän.”

Koiviston mukaan taidetyöskentelyllä on paljon annettavaa saattohoidossa.

”Se on suoraan potilaalle osuvaa tukityötä ja elämänlaatutyötä. Toivoa ei kuoleman läheltä saa viedä pois, vaan toivon pitää antaa saada muuttaa muotoaan. Toivoa ei enää ole paranemisesta, mutta toivoa voi antaa sen tajuaminen, että elämä on ollut merkityksellinen tai että itse on ollut jollekulle merkityksellinen.

Minusta tuntuu, että taide voi auttaa unohtamaan elämän rajallisuuden ja tuoda voimakkaan elossaolokokemuksen todeksi. Mikä oikeastaan voisi olla tärkeämpää elämän siinä vaiheessa?”

Saattohoidossa pyritään siihen, että ihmisen elämä olisi elämisen arvoista loppuun asti. Koivisto näkee, että taide voi olla yksi työväline saattohoidon perustehtävän toteuttamisessa.

”Hyvä saattohoito suojelee jäljellä olevaa elämää ja se ei silloin ole pelkästään lääketieteellistä hoitoa. Kun elämä on kapeutunut siihen potilashuoneeseen, niin se, että taide tulee luo ja vielä tällaisella teemalla, on todella tärkeää. Haluaisin, että taidetta tehtäisiin täällä enemmän, että ihminen ei kuolisi psyykkisesti ja sosiaalisesti liian aikaisin.”

Myös Laakkonen haluaa tutkia, miten esineteatteri taipuu välineeksi saattohoitoon.

”Esineteatterissa on sellainen paradoksi, että elottomasta tulee katsojan silmissä elollinen ja ajattelin, että se voisi olla mielenkiintoinen näkökulma saattohoitokontekstissa.

Esineteatterissa katsojan mieli täydentää tarinan ja mieli pääsee vapaammin vaeltamaan, kuin jos minä laittaisin matruusipuvun päälle ja väittäisin olevani tämä purjehtiva henkilö. Esineteatteri jättää tilaa ja vapautta enemmän katsojien ajatuksille ja tunteille.”

Taidetyö saattohoidossa on ollut Laakkoselle antoisaa, mutta työssä on ollut luonnollisesti myös vaikeita hetkiä.

”Vaikeimmalta on tuntunut kohdata ihmisiä, jotka ovat nuoria ja joiden tarina jää selvästi kesken. Siinä minua on auttanut kirjoittaminen. Olen gradua varten aina heti kohtaamisen jälkeen kirjoittanut ja analysoinut, se on auttanut jäsentämään asioita. Olen tiennyt, että palaan niihin tuntemuksiin ja tarinoihin.

Olen aiemmin ajatellut, että kun esittää teatteriesityksen niin se esitys jää elämään katsojien mielessä. Mutta nyt kun esitän esityksen saattohoidossa, niin minun vastuullani on se, että tarina jää elämään. Se jää elämään vain minun mieleeni. Aion tehdä myöhemmin näistä tarinoista julkisen esityksen, joka olisi jollain tavalla etäännytetty.”

Riikka Koiviston mukaan taiteilijalta vaaditaan saattohoidossa kohtaamisen taitoa ja tilannetajua. Tilanteeseen ei kannata kuitenkaan suhtautua liian juhlallisesti.

”Se ihmisyys, jota meissä kaikissa on, turvaa tilannetta. Kukaan ei myöskään odota, että taiteilija suoriutuu tilanteesta jotenkin täydellisesti. En näe tässä riskejä vaan vain mahdollisuuksia.”

Laakkonen ja Koivikko-koti aikovat jatkaa lupaavasti alkanutta yhteistyötä.

”Olisi kiinnostavaa sitoutua tähän pidemmäksi aikaa yhtäjaksoisesti. Kiinnostaisi nähdä, mitä esimerkiksi puolen vuoden intensiivinen taiteilijaresidenssi täällä tuottaisi”, Laakkonen sanoo.

”Toivoisin, että taide ja kulttuuri olisivat vahvemmin osa saattohoidon arkea. Että saattohoidossa voisi parina päivänä viikossa käyttää ammattitaiteilijaa. Taiteen pitäisi olla koettavissa säännöllisesti”, Koivisto jatkaa.

Hoitohenkilökunta voi ottaa taiteesta aineksia hoitotyöhön

Teija Häyrynen on tanssija, tanssinopettaja ja liikuntatieteen lisensiaatti, joka toimii luovan liikkeen, anatomian ja fysiologian lehtorina Jyväskylän ammattikorkeakoulussa. Jo vuosien ajan Häyrynen on kouluttanut hoitotyön opiskelijoita liikkeen ja tanssin käyttöön hoitotyössä, myös saattohoidossa.

”JAMK:in ”Luovat menetelmät osana hoitotyötä”-hankkeessa sain tehtäväksi laatia taideprojektin saattohoidossa oleville ihmisille. Siitä lähtien yhteistyö on jatkunut ja olen vuosittain kouluttanut opiskelijoita tähän teemaan.”

Häyrynen kehitti hankkeessa Käsien tanssi –työtavan, jota hän kuvailee vuoteessa olevan vanhuksen ja hänen hoitajansa duetoksi.

”Saattohoidossa olevilla, kuten kaikilla muillakin ihmisillä on suhde ja tarve estetiikkaan, tarve kommunikoida niin, että siinä on taide mukana. Koska tanssi ei ole sidottu sanoihin, se soveltuu myös niille henkilöille, jotka eivät pysty puhumaan, tai joilla ei ole yhteistä kieltä.

Hain tukea ideaan neurofysiologiasta, kinesiologiasta ja tanssiterapiasta. Valitsin tanssin lähtökohdaksi kädet, koska ne ovat taidokkaat ja ilmaisevat kehonosat. Siinä yhdistyy monia asioita, kuten liike, aistit, läsnäolo ja kohtaaminen.”

Käsien tanssista muodostui työmenetelmä, jota Häyrynen kuvaa kohtaamisen taiteeksi.

”Ensin keskityttiin tähän hetkeen ja lämmiteltiin. Tervehdin käden kautta, pyydän luvan: saanko tanssia, haluatko tanssia? Tanssin teema nousee asukkaan omasta elämästä. Tanssiessa hoitajan ja asukkaan kädet koskettavat toisiaan. Liike on aluksi keinuvaa ja rauhallista, se muuntuu vähitellen kontakti-improvisaatioksi. Asukas voi olla vuoteessa tai tuolilla. Lopuksi piirretään käsien ääriviivat paperille. Kuva jää muistoksi yhteisestä tanssista.”

Häyrynen luottaa siihen, että hoitajat pystyvät ottamaan työhönsä taiteesta aineksia.

”Tätä työtapaa voisi kutsua yhteiseksi improvisaatioksi. Hoitajat voivat ehdottomasti oppia ja ottaa yhteisen improvisaation yhdeksi työmuodokseen. Hoitajilla on luontainen tapa hoitaa ja koskea ja olla kehollisessa vuorovaikutuksessa asukkaiden kanssa. He ovat myös luovia, koska arkityö opettaa. Hoitajien taito avautua kehollisuuteen ja aistia sekä omaa että toisen liikettä ovat parantuneet prosessin aikana.”

Häyrynen tekee opetustyön lisäksi tanssitaiteilijan työtä ja kokee saaneensa hoitotyön parissa työskentelystä paljon aineksia myös omaan taiteeseensa.

”Taiteessa kysymys on enemmän kokemuksesta ja elämyksestä kuin ulkoisesta suorittamisesta. En olisi uskonut kuinka paljon taiteella pystyy puhuttelemaan ihmisiä.

Tanssimme 94-vuotiaan miesasukkaan kanssa Tuu tuu tupakkarulla -tanssia. Hän avasi silmänsä, katsoi minuun ja yhtyi lauluun toisessa säkeistössä. Hänen tyttärensä seurasi tanssiamme. Muutaman viikon kuluttua tytär sanoi isänsä muistotilaisuudessa, että oli onnellinen, kun näki isänsä tanssivan. Hän myös ilahtui siitä, että tanssiessa sanoin hänen isänsä käsien olevan isot ja vahvat, varmasti paljon työtä nähneet. Tytär muisteli, kuinka pienenä seisoi isänsä kämmenien varassa.”

Kirjoittaja: Arttu Haapalainen, taiteen ja hyvinvoinnin läänintaitelija, Taiteen edistämiskeskus

Kuvat: Matti Häyrynen (ylempi kuva) ja Riku Laakkonen (alempi kuva)