Pelien ensisijainen tavoite on viihdyttää, mutta vuorovaikutus on vahva väline myös syvemmille merkityksille. Alkoholismia käsittelevä Lydia on tarina minun nuoruudestani.

Alkoholismilla on Suomessa hyvin pitkät juuret. Kansantauti koskettaa vähintään välillisesti jokaista suomalaista. Me kaikki tunnemme ihmisiä, joille päihteet ovat ongelma. Sitä ne ovat myös näiden henkilöiden läheisille.

Olen itse kasvanut alkoholistiperheessä, joten lapsuuteni ja nuoruuteni ajan katsoin aitiopaikalta, miten viina vaikutti vanhempiini. Lapsuusvuosieni tunneilmastoa on vaikea kuvailla sanoin. Se vaihteli epätoivon, ahdistuksen, surun ja vihan välillä.

Suomalaisten persous väkijuomille ei tietenkään ole mikään uusi asia, sillä raittiudesta on valistettu kansaa hartiavoimin vuosikymmenten ajan. Kansanvalistuksessa on se huono puoli, että karutkaan faktat eivät mene jakeluun, jos niitä ei tarjoilla tunteen kera. Tämä näkyy muun muassa suhtautumisessa ilmastonmuutokseen. Tiedemiehet ovat huutaneet pää punaisina vuosien ajan, mutta mitään ei tapahdu. Alkoholivalistuksen kohdalla tilanne on sama. Nuorison räkäkännääminen loppui vasta sitten, kun se meni pois muodista. Varttuneemmat sen sijaan juovat ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin. Niin äitinikin.

Pahan olon peli

Kun Henri Tervapuron kanssa ryhdyimme työstämään Lydia-peliä vuonna 2016, tavoitteenamme oli tehdä peli, jota pelatessa tulisi mahdollisimman kaamea olo. Halusimme jakaa tunteita lapsuudesta ja nuoruudesta.

Lydia kertoo pienestä tytöstä, jonka vanhemmat ovat alkoholisteja. Peli käy läpi Lydian elämäntarinan taaperosta aikuiseksi neljässä eri näytöksessä, joista jokaisen keskiössä on alkoholi – tai oikeastaan se, miten se vaikuttaa pienen tytön läheisempiin ihmisiin.

Pelien sydänpuuta on vuorovaikutus, jonka turvin pelaaja astuu samalle viivalle teoksen tekijän kanssa. Vuorovaikutuksen seurauksena myös kokija rakentaa teokselle oman merkityksen. Vuorovaikutuksen tasoja on monia erilaisia. Minecraftin kaltaisilla hiekkalaatikoilla pelimekaniikka vastaa tarinankerronnasta, ja jokainen pelaaja luo leikistään omanlaisensa tulkinnan. Toisessa ääripäässä ovat Lydian kaltaiset suoraviivaiset tarinapelit, jotka eivät pelattavuudeltaan haasta.

Lydia on pelimekaniikaltaan luotisuora putki, jossa liikutaan paikasta toiseen, ratkotaan yksinkertaisia ongelmia ja keskustellaan pelimaailman muiden hahmojen kanssa. Pelissä ei ole käytännössä lainkaan variaatiota, sillä kaikki oleellinen paljastetaan yhden pelikerran aikana. Suoraviivaisuus on tiedostettu valinta, sillä pelin keskeisenä ideana on välittää pelaajalle tunne siitä, ettei tämä pysty päättämään omasta kohtalostaan. Lapsi on aina vanhempiensa vaikutusvallan alainen, riippumatta siitä, ovatko nämä kelvollisia tätä tehtävää hoitamaan.

Lydia joutuu matkansa aikana yhä uudestaan pettymään aikuisiin, mikä on tosielämästäkin tuttua alkoholistiperheen kokemusasiantuntijakasvatille. Alkoholistin läheiset kulkevat pettymyksestä toiseen, niin myös Lydia.

Lydian naksuttelee läpi noin tunnissa. Peli ei oikeastaan voisi olla yhtään tämän pidempi, sillä se vaikuttaisi suoraan tarinan intensiteettiin. Reilussa tunnissa peli antaa täyslaidallisen pahaa oloa, joka tarinan edetessä kertautuu.

Mainetta, vaan ei mammonaa

Vielä näin viiden vuoden jälkeenkin Lydia kuuluu ilman muuta työurani huippukohtiin. Pelin valmistuminen oli melkoinen vuoristorata, sillä kehitystyön yhteydessä harjoittelin käyttämään pelikehitystyökaluja. Projektin alussa Unity-pelimoottori oli minulle täysin vieras, mutta tästä huolimatta peli valmistui kahdeksassa kuukaudessa. Minä koodasin, Henri Tervapuro teki grafiikan ja kanssani käsikirjoituksen, Juhana Lehtiniemi sävelsi pelille komean ääniraidan ja Platonic Partnershipin toimitusjohtaja Jussi Loukiainen testasi, tsemppasi ja piti orkesterin kasassa.

Lydiaa tehtiin muiden töiden lomassa iltaisin ja viikonloppuisin. Noin kerran kuussa kokoonnuimme yhteen ja väänsimme peliä eteenpäin viikonlopun verran, käytännössä ilman yöunia. Julkaisun jälkeen selvisi, että pelin tallennukset eivät toimineet. Tästä seurasi parin viikon tiivis korjaussessio. Pääsin töistä neljältä, jonka jälkeen aloin korjata peliä, ja menin vasta aamuyöstä nukkumaan. Tätä ei olisi voinut jatkua yhtään kauempaa.

Omassa elämässäni tapahtui Lydian julkaisun aikaan paljon kaikenlaista. Tämän vuoksi en kyennyt ottamaan vastaan sitä kaikkea hyvää, mitä pelistä lopulta seurasi. Alko julkaisi Lydian suomenkielisenä mobiiliversiona ja vuosien kuluessa peli on käännetty myös Nintendon ja Sonyn pelikonsoleille.

Myyntimenestystä Lydiasta ei koskaan tullut, mutta se on tästä huolimatta jäänyt ihmisten mieleen. Jotain kertoo sekin, että kirjoitan tätä juttua viisi vuotta sitten julkaistusta pelistä. Oman pahan olon purkamiseen peli toimi erinomaisesti, sillä vuorovaikutuksen keinoin muut pääsivät kokemaan, tosin turvallisen etäisyyden päästä, millainen on alkoholistiperheen ilmapiiri.

Voisin kertoa pitkät pätkät nuoruudestani ja olosuhteista lapsuudenkodissani, mutta vuorovaikutteisena teoksena Lydia mahdollistaa näiden asioiden kokemisen itse. Yksinkertaistettuna ja kärjistettynä, mutta kuitenkin.

En muuttaisi pelissä yhtään mitään. 

 

Lydian tekijät ja kirjoittajasta: Jutun kirjoittaja Juho Kuorikoski on tietokirjailija, toimittaja ja pelisuunittelija. Päivätyönään hän toimii Centria-ammattikorkeakoulussa TKI-asiantuntijana XR-toteutusten parissa. Hän on Lydian pääkäsikirjoittaja ja skriptaaja. Lydian toinen käsikirjoittaja ja pääartisti Henri Tervapuro on graafikko, sarjakuvataiteilija ja Unity-kehittäjä. Juhana Lehtiniemi on säveltäjä ja Unity-kehittäjä ja sävelsi Lydian ääniraidan. Jussi Loukiainen on Platonic Partnershipin toimitusjohtaja, joka vastasi Lydian tuottamisesta ja testaamisesta. Platonic Partnership on Vaasassa toimiva, kerronnallisiin peleihin erikoistunut pelistudio.