Kannattaako kuntaan rakentaa haaveiden kulttuuripalatsi vai toimiva talo todellisiin tarpeisiin?

Toimiva tila on esittämiselle yhtä välttämätön kuin esittäjän halu saada jakaa esittämänsä sisältö vastaanottajilleen. Toimiva esitystila ei kuitenkaan välttämättä ole mahdollisimman monimutkainen ja kallis. Esittäminenhän onnistuu monenlaisissa tiloissa, tyhjälle torille asetetulta korokkeelta huipputeknologialla varustettuun teatteriin. Kyse on valinnoista ja priorisoinnista.

Kukin esitys tarvitsee omanlaisensa tilan. Tilan, joka palvelee sisältöä juuri sillä tavalla, kuin esittäjä tarvitsee. Ja yleisö. Eikä se saa olla liian kallis. Ei rakentajilleen, eikä etenkään käyttäjilleen.

Peruskysymykset

Ensimmäinen lähtökohta hankkeeseen ryhdyttäessä on kysymys siitä, miksi rakennetaan. Ilman tätä tietoa on mahdotonta vastata todelliseen tarpeeseen. On myös selvitettävä, kuka lopputulosta tarvitsee ja miksi sitä tarvitaan. Kuinka sitä reaalielämässä käytetään, kenelle se tehdään? 

Ja lopulta: miten se tehdään?

Ollaanko tekemässä ensisijaisesti kunnallista kulttuurimonumenttia, vai keskitytäänkö käyttäjien palvelemiseen? Pyritäänkö siihen, että tiloista tulee toiminnallisesti sellaiset, että ne palvelevat niiden todellisia käyttäjiä? Myös ja erityisesti niitä, jotka sen rakentamisen ja käyttämisen viime kädessä maksavat.

Pitkin pientä maatamme saavutettuja lopputuloksia tarkastellessa ei voi välttyä ajatukselta, että nämä peruskysymykset on usein sivuutettu jo suunnittelun alussa. Mahdollisesti niitä on vain kuviteltu pohdittavan, ja hanke on todellisuudessa perustettu pelkästään epärealististen haaveiden varaan.

Sellaiset haaveet johtavat väistämättä väärin valittuihin keinoihin sekä vääriin toiminnallisiin ja akustisiin lähtökohtiin. Tila ei taivukaan tapahtumien tarpeisiin, vaan tapahtumat joutuvat sopeutumaan tilan asettamiin rajoitteisiin. Siksi haaveilu ei ole kestävä suunnittelulähtökohta. Etenkin, kun epärealististen odotusten täyttäminen aiheuttaa lähes aina rajoitteita tilan todellisille arjen käyttötarpeille.

 

Tieto ohjaamaan suunnitteluprosessia

On hämmentävää, kuinka vähän todella hyviä esittämisen tiloja maassamme on. Onko niin, että emme tiedä, millainen hyvän esitystilan pitäisi olla, jotta se palvelisi niin esittäjää kuin yleisöään, eikä ainakaan toimisi taiteen ja informaation esteenä?

Ei. Kyllä tietoa on tarjolla, jos se osataan ja halutaan ottaa vastaan. Ongelma on usein se, että tieto ei tahdo päästä rakennus- ja korjaushankkeiden suunnittelupöydille saakka, vaan se jää matkalla visioiden ja epärealismin alle. Usein ei tarjottu asiantuntevakaan viesti kelpaa hanketta ajaville, koska se on ristiriidassa haaveiden kanssa, eikä sitä haluta kuulla.

Näin syntyy toinen toistaan kehnompia tiloja ydintoiminnalle, esityksille. Haaveet eivät kohtaa reaalimaailman kanssa, kun arki onkin erilaista, kuin mieluisissa havainnekuvissa.

Yleisötilat ovat kyllä komeat, kun yleisölämpiössä voi kohotella kuohujuomaa järvinäköalaikkunan äärellä. Päättäjätkin ovat mausoleumiinsa tyytyväisiä, kun kaupungin näkyvin kulttuurirakennus on saatu pystyyn. Kaikki rahat on kuitenkin käytetty, ja ylikin, ja kun vielä talon ylläpito osoittautuu odottamattoman kalliiksi, jäävät käytön myötä huomatut kriittiset toiminnalliset ongelmat korjaamatta ja pakkosäästämisellä rampautetut toiminnot kehittämättä.

Kalliiksi tuli, mutta parasta ei saatu. Miten tässä näin kävi?

Realistinen priorisointi lähtökohtana

Lähes poikkeuksetta epäonnistumisen syynä on vääristä lähtökohdista tehdyt väärät valinnat. Jos jo käynnistysvaiheessa suunnittelua ohjaavat epärealistiset lähtötiedot, eikä matkan varrellakaan kyetä kriittisesti arvioimaan mitä ollaan tekemässä ja mihin pyrkimässä, on todennäköistä, että valmiit tilat eivät täytä reaalimaailman niille asettamia tarpeita. 

Silloin on yhteisiä rahoja käytetty epäviisaasti. Etenkin, kun vääristä valinnoista seuraavat joko valmiiden tilojen loputon korjaustarve ja lisäkustannukset, joihin ei oikein olisi varaa, tai tilojen käyttöasteen laskeminen alle sen, mitä uskottiin ja toivottiin. 

Usein ongelma on käyttötarkoituksen priorisoinnin puute, liian monen tarpeen tyydyttämiseen pyrkiminen. Monitoimisuus ei useinkaan ole hyvä lähtökohta huipputason tilan toteuttamiseen, mutta usein juuri se ohjaa investointia, mikä onkin ymmärrettävää. Mutta monitoimisuus vaatii aina erityisen tarkkaa priorisointia. Tilojen pääkäyttötarkoituksen on oltava sellainen, että se mahdollistaa myös muut toiminnot mahdollisimman hyvin. Ei sama sali sovi orkesterimusiikille ja lentopallolle, ainakaan kustannustehokkaasti.

Halun suunta ja tilojen pääkäyttötarkoitus on kyettävä rajaamaan selkeästi ja varmasti. On hyväksyttävä se, että kaikki muu käyttö tapahtuu pääkäyttötarkoituksen ehdoilla, pakottamatta sitä vääriin kompromisseihin. Pääkäyttötarkoituksen valinta vaikuttaa kaikkeen toimintaan koko rakennuksen elinkaaren ajan. Eikä vähiten käyttökustannuksiin.

Pääkäyttötarvetta määriteltäessä on äärimmäisen tärkeää hahmottaa, millaisille käyttötarkoituksille alueella on riittävä tarve, mitkä niistä ensisijaisesti täytetään ja miten valitaan niistä sellaiset, joita on helppo yhdistellä ilman suuria käyttökustannuksia. 

Kun yhteiskunnan varoin rahoitettavalle hankkeelle on mahdollista valita sisällön kärsimättä toteutus, joka hyödyttää mahdollisimman suurta osaa alueen asukkaista, on järjetöntä valita sen sijaan vaihtoehto, joka tyydyttää vain yksittäisiä tai kuviteltuja tarpeita.

Käyttökustannukset

Kun hanke on aikanaan saatu päätökseen, alkaa arki. Silloin käyttäjät ottavat tilat haltuunsa ja alkavat muodostaa niitä käytäntöjä, joilla arjessa toimitaan. Synnytetään käyttöastetta ja toteutetaan niitä haaveita, joiden perusteella hanke aikanaan käynnistyi.

Edessä on kuitenkin usein vastuksia.

Käyttäjien ongelmaksi nousee usein se, että rakentamisessa tehdyt säästöt kumuloituvat yllättäen moninkertaisina käyttäjän arkeen. Kun suunnittelu- ja rakentamisprosessit ovat siirtäneet kustannuksia sinne avajaisten taakse, käyttäjien vastattavaksi, tarvitaankin suunniteltua enemmän työvoimaa ja muita resursseja. Tilojen käyttämisestä tulee kallista. Toiminta ei ole kannattavaa, joten tuloksen parantaminen osoittautuu mahdottomaksi. 

Omistajaa puolestaan huolettaa se, että esittämisen erikoistiloja ja niiden talo- ja esitysteknisiä järjestelmiä on jatkuvasti ylläpidettävä ja säännöllisesti ajanmukaisiksi investoitava. Osaavia käyttäjiä tarvitaan. Toiminnot painottuvat iltoihin ja viikonloppuihin, jotka ovat henkilöresurssien kannalta normaalia kalliimpia aikoja. Jo pelkästään LVI-kulujen suuruudet ovat olleet yllätys.

Usein tällaisessa tilanteessa päätetään säästää vielä lisää. Vähennetään sen viimeisenkin vahtimestarin työpanos, eikä kehitetä toimintaa tai sen välineitä. Tila rapautuu ja aika syö sen houkuttelevuutta. Kalliista investoinnista ei saadakaan irti sitä, mikä olisi voinut olla mahdollista, kun olisi alun perin viisaasti katsottu tulevaan. Ja ne mahdottomuudet jäävät tietysti kokonaan saamatta.

Synkkä lopputulos. Kuulostaako liioitellulta? Voi, kun olisikin.

Kirjoittaja: Janne Auvinen

 

Janne Auvinen on Hämeenlinnan Verkatehtaan toimitusjohtaja ja esitys- ja tapahtumatilojen kehittämisen asiantuntija. Työn alla on parhaillaan toimivien esitystilojen syntymiseen liittyvä väitöskirja Aalto-yliopiston Arkkitehtuurin laitoksella. Pitkä kokemus sekä esitystilojen suunnittelijana että niiden käyttäjänä antaa perspektiiviä esittämiseen liittyviin tarpeisiin ja välttämättömyyksiin. Esitystilan on palveltava kaikkia käyttäjiään, ja myös tilaa ympäröivää yhteisöä, tai yhteisiä rahoja on käytetty epäviisaasti. 

Artikkelikuvassa Verkatehdas.