Mitä yhteisötaiteella voi tehdä?

Koneen säätiö ylläpitää Mynämäellä, Kustavintien varrella noin 30 kilometrin päässä Turusta, Saaren kartanon taitelija- ja tutkijaresidenssiä. Paikka on monelle suomalaiselle ja kansainvälisellekin taiteilijalle tuttu vetäytymisen ja työskentelyn tila rauhallisessa maalaismaisemassa. Saaren kartanossa työskentelee myös kokoaikainen yhteisötaiteilija.

Olemme kutsuneet Saaren kartanon toiminnanjohtaja, performanssitaiteilija Leena Kelan sekä Saaren kartanon yhteisötaitelija Pia Bartschin keskustelemaan yhteisötaiteesta taiteilijan työnä sekä siitä, mitä yhteisötaiteella voisi tässä ajassa tehdä. Millaisia ajatuksia yhteisötaiteen tekeminen herättää tekijässään? Mitä yhteisötaide on työnä ja mikä sen merkitys voi olla yhteisölle ja sen osallistujille? Entä mikä voisi olla yhteisötaiteilijan rooli juuri tässä ajassa?

 

Yhteisöistä ja yhdessä tekemisen merkityksestä

Leena: Miten sinä itse määrittelisit roolisi Saaren kartanon yhteisötaiteilijana? Mitä rooliisi kuuluu?

Pia: Minä olen ajatellut itseni sellaisena sillanrakentajana ”hullujen” taiteilijoiden ja ihmisten välillä, joilla ei ole kosketusta ammattitaiteilijoihin. Voin mahdollistaa kohtaamisia, avata taiteilijoiden ajatustapoja ja madaltaa kynnyksiä heidän välisessä vuorovaikutuksessa.

Hieman yli kymmenen vuotta sitten suoritin yhteisötaiteen erikoistumisopinnot ja aloitin työni kulttuurivastaavana Kynnys ry:n Turun aluetoimipisteessä.

Työskentely Kynnyksessä oli ihmisenä ja yhteisötaitelijana kehittymiseni kannalta ehkä elämäni tärkeintä aikaa. Yhteisötaiteilijana rakensin siltaa, mikä olisi esteettömästi saavutettavissa kaikille. Minusta tuntuu, että yhteisötaiteilijan ammattitaitoa ei oikeastaan pysty oppimaan koulunpenkillä. Sosiaalinen ja empaattinen persoonallisuus on yhteisötaiteessa ratkaisevassa asemassa. Se on ehdoton lähtökohta, jonka kehittyminen tapahtuu käytännössä ja ajan kanssa. Pidän perusedellytyksinä onnistuneelle yhteisötaiteelle erilaisten ihmisten tasavertaista kunnioitusta, oman tärkeytensä unohtamista sekä nöyrää avoimuutta ihmisten kohtaamisessa.

Kun aloin työni Saaren kartanon taiteilijaresidenssissä 2012 olin yhtäkkiä ympäröity toisilla, eri alojen ammattitaiteilijoilla. Residenssitaiteilijoiden ohjelmaan kuuluvat viikoittaiset presentaatiot. Tutustuminen taiteen tekemisen moninaiseen kirjoon, omien töiden esittelyt ja niiden kyseenalaistaminen vahvistivat ammatti-identiteettiäni. Silti olen edelleenkin avuton joidenkin taiteesta puhumisen tapojen edessä. Kieltämättä juureni ovat paljon syvemmällä tekemisen ja kokeilemisen mullassa kuin teoreettisissa kehyksissä.

Yhteisötaiteellisessa työskentelyssäni ryhmien kanssa koen olevani kotona. Ryhmien kanssa tehdään konkreettista fyysistä työtä, neuvotellaan ja tehdään kompromisseja. Yhteisen tekemisen avulla voi tutustua toisiin paremmin kuin millään muulla tavalla. Yhdessä ratkaistaan vastaan tulevia ongelmia ja jokaisen panos, hänen kykynsä ja erityisosaamisensa, nousevat arvokkaina esiin. Tekemisestä kehittyy vuorovaikutteista antamista ja ottamista.

Leena: Sillanrakentajana toimiva yhteisötaiteilija voi siis auttaa tuomaan näitä yhteisön ainutlaatuisia osaamisia esiin sekä myös yhteisön itsensä ja taiteen kentän tunnistettavaksi. Vaikka Saaren kartanossa työskentelee aina taiteilijoita eri puolilta maailmaa, on se loppujen lopuksi suljettu paikka. Taiteilijoiden ja tutkijoiden työrauhan suojaamiseksi ulkopuoliset voivat vierailla Saaressa vain silloin, kun siellä järjestetään yleisölle avoimia tapahtumia. Kansainvälinen residenssi kuitenkin herättää paikallisissa ihmisissä uteliaisuutta. Yhteisötaiteilija on eräänlainen Saaren lähettiläs, jolla on mahdollisuus näyttää ja avaa sitä, mitä taiteilijan työ on ja voisi olla.

 

One Year Demonstration © Leena Kela.

 

Minä puolestani aloitin työskentelyn Saaren kartanon toiminnanjohtajana viime syksynä, jossa sijaistan toiminnanjohtaja Hanna Nurmista vuoden ajan. Olen performanssitaiteilija ja kuraattori, minkä lisäksi olen tohtorikoulutettavana Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa. Omissa teoksissani teen usein yhteistöitä niin taiteilijakollegoiden kuin aivan eri aloilla toimivien tutkijoiden ja asiantuntijoiden kanssa. Yhteisötaide on yksi taiteen tekemiseni muoto.

Saaren kartano sijaitsee pienellä maalaispaikkakunnalla ja residenssi on ollut toiminnassa nyt kymmenen vuotta. On kiinnostavaa, miten residenssin toiminta vaikuttaa ympäristöönsä. Miten se muuttaa maalaispaikkakuntaa ja muuttaako se? Ehkä se muuttaa, sillä parhaillaan Mynämäellä kasvaa sukupolvia, joille on itsestään selvää, että tietenkin kansainvälinen residenssi on täällä ja tietenkin meillä vierailee taiteilijoita ympäri maailmaa. Me törmäämme heihin ruokakaupassa ja välillä katsomme heidän teoksiaan. Ehkä vanhemmille sukupolville se voi olla vielä uutta ja vähän jännittävää. Paikkakunta tottuu kokeelliseenkin taiteeseen ja ottaa sen omakseen. Tässä minä näkisin, että yhteisötaiteilijalla on iso merkitys, ettei residenssistä tulisi etäinen saari, kartano siellä täysin tavoittamattomissa.

Pia: Minä olen ymmärtänyt, että se onkin ollut se ajatus, miksi se pesti perustettiin. Mutta ehkä minä olen vähän eri mieltä sinun kanssasi siitä ikärakenteesta. Kun olen toteuttanut työpajoja, joihin on haettu osallistujia avoimella haulla, ovat he aina olleet iäkkäitäkin. Hieman iäkkäämmät ihmiset ovat valmiimpia osallistumaan. Ehkä se liittyy osittain siihen, että työelämässä olevat ihmiset ovat aika kiireisiä.

Leena: Voisiko olla, että yhdessä tekemisen kulttuuri on iäkkäämmille sukupolville tutumpaa? 30-40 -vuotiaiden kiireellisten, työssäkäyvien ja mahdollisesti perheellisten aika kuluu arkikuvioissa. Ja toisaalta ei olla kasvettu siihen, että talkoillaan ja ollaan mukana yhdistystoiminnoissa tekemässä asioita yhdessä yhteisen hyvän eteen. Voidaan harrastaa jotain joukkuelajeja, mutta se ei samalla tavalla rakenna sitä yhdessä tekemisen kulttuuria kuin mikä iäkkäämmille sukupolville on tuttua ainakin näin maaseudulla.

Pia: Yhdessä tekeminen on jotain, mitä pitää osata kaivata. Jos se on jotain, mitä ei ole koskaan saanut kokea, niin osataanko sitä kaivatakaan? Yhdessä tekeminen pitää sisällään neuvottelua ja yhdessä miettimistä. Se on ehkä juuri se, mikä erottaa yhteisötaiteen taiteen harrastamisesta. Kun harrastaa taidetta, se vastaa enemmän koulutoimintaa. Sinulle annetaan teema, jota yksin prosessoit teoksessasi ja opit siitä jotain. Mutta kun tehdään yhteisötaideteoksia työpajoissa, ei sinne mennä opettamaan. Toki prosessin aikana voi oppia taitoja, mutta se ei ole se ensisijainen tavoite.

 

Magical Mystery Tour: Kansainväliset taiteilijat yhdessä suomalaisten taideopiskelijoiden kanssa toteuttivat kahden viikon ajan teoksia Mynämäen alueella. Tässä kuvassa on meksikolaisen taiteilijan teos nimeltä Human Experiment. Mynämäen mieskuorolaiset ommeltiin puseroistaan yhteen ja performanssi muodostui ryhmän tekemästä kauppareissusta. Kuva Stefan Bremer, 2013.

 

Yhteisötaiteen tekemisessä voi löytää oman elämän merkityksellisyyttä yhdessä. Minulla on sellainen teoria, en tiedä olenko aivan hakoteillä, että yhdessä tekemisessä löydetään mitättömistäkin asioista jotain, jotka saavat prosessin kautta merkityksen. Se, että oma elämä on merkityksellistä, on varmasti jotain, mitä jokainen ihminen kaipaa. Ehkä ne ihmiset, jotka eivät ole yhdessä tekemiseen kasvaneet, hakevat merkityksellisyyden pitkälti työelämästä. Kaikilla työpaikoilla ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla valmis kohtaamaan erilaisia mielipiteitä ja päämääriä eikä neuvottelemaan niiden välillä. Yhteisötaiteessa tätä tehdään. On palkitsevaa, että oikein taistellaan ja tapellaan keskenään, ja kuitenkaan se ei ole sellaista, mistä kukaan ottaa herneen nokkaan, vaan sellaista, minkä avulla yhdessä päästään seuraavalle tasolle. Se on sosiaalisesti palkitsevaa. Sitten kun teos esitetään julkisesti ja toiset näkevät sen, mitä ryhmä on yhdessä tehnyt, sitä suhtautuu itsekin siihen eri tavalla. Se saa toistenkin silmissä merkityksen.

 

Työskentelytavoista: Tekeminen on statement

Leena: Entä ihan konkreettisesti, miten Pia työskentelet yhteisötaiteilijana?

Pia: Sekin on ajan myötä muuttunut. Kun aloitin tässä pestissä, oli minulle tärkeää saada työskennellä erilaisten ryhmien kanssa. Pohdin, että miten nämä ryhmät yhteiskunnallisesti luokitellaan ja miten voisimme saada avattua niitä luokitteluja. Kun aloin työskentelemään yhteisötaiteilijana, oli minulla kokonainen kirjahyllyllinen ajatuksia ja ehdotuksia. Ryhmät koottiin niiden ideoiden pohjalta ja lähdimme liikkeelle ehdotuksestani, jota sitten kyseenalaistettiin ja muokattiin ryhmässä. Lopputulos ei ikinä ole ollut sitä, mikä oli alkuperäinen ideani. Ja niin pitääkin olla, muuten en sanoisi sitä yhteisötaiteeksi. Jos ideani menisi sata prosenttisesti läpi en näkisi sitä yhteisöä siellä.

Nyt kun ei ole oikein muuta kuin suuria kysymyksiä nykymaailmassa, on tämä työtapa aika haastava. Nyt tuntuu, että takki on aika tyhjä. En tiedä, pitäisikö minun miettiä koko työskentelyäni uusiksi.

Leena: Tarkoitatko, että on haastavaa valita aihe ja lähtökohta tekemiselle?

Pia: Minusta tuntuu, että vuosien varrella kriittisyys on tullut erilaiseksi. Jos minä kuusi vuotta sitten tein yhteisötaidetta lähtemällä liikkeelle keskustelulla, niin nyt en ehkä niin rohkeasti enää uskaltaisi, koska aina voi tehdä jotain väärin ja aina voi tulla kritiikkiä. Ennen minä vaan tutustuin ryhmään ja ehdotin heille jotain – ja sitten me tehtiin ja oltiin ylpeitä teoksesta. Nyt en ehkä enää edes uskaltaisi toimia näin, sillä tässä ajassa tulee niin paljon sellaisia ”no mutta” -ajatuksia.

En minä aikaisemmin ollut sellainen ”yliajattelija”, menin vain ja tein. Maalia roiskui ja oltiin kädet kyynärpäitä myöden savessa. Nykyään ajattelen, että jos tekemisensä kautta vastustaa jotakin asiaa, voi käydä myöskin niin, että joitain muita seikkoja jää huomioimatta.

 

One Year Demonstration © Leena Kela.

 

Leena: Niin kun se teko on aina statement, lausunto jostain. Sinä lausut asioita tekemällä.

Otan esimerkiksi oman meneillään olevan vuoden mittaisen One Year Demonstration -performanssini. Teen siinä päivittäin mielenosoituksen jostain vaihtuvasta aiheesta, kuvaan sen ja julkaisen sosiaalisessa mediassa. Melkein aina kun julkaisen sen kyseisen päivän mielenilmauksen, jään miettimään, että otinko minä nyt huomioon kaikkia tähän asiaan liittyviä seikkoja. Miten tämä kyseinen mielenilmaus tulee tulkituksi? Ymmärränkö minä tästä aiheesta nyt tarpeeksi, jotta voin siitä näin sanoa?

Kun työskentelytahti on nopea, asettaa se erityisiä haasteita. Yhteisötaiteessa tämä voisi olla verrannollista siihen, että työskentely on kollektiivista ja siinä on monta ajattelijaa ja monta taustaa, mistä asiaa ajatellaan ja potentiaalisesti monta poliittista näkökantaa yhden pöydän äärellä. Lähteekö siinä hakemaan moniäänisyyttä vai konsensusta? Entä miten se prosessi löytää muotonsa, kun voi olla, että ihmiset katsovat maailmaa ihan eri näkövinkkeleistä? Lähtökohta on, että he ovat kuitenkin kaikki halunneet tulla siihen mukaan.

Pia: Sitä minä en ole kokenut vielä, kun ne ryhmät ovat kuitenkin aika pieniä ja paikallisia. Mutta minä luulen, että tämä on vähän sellainen ajan ilmiö. Tuntuu kuin kukaan ei enää uskaltaisi olla jonkin asian puolesta.

Leena: Olen miettinyt, että voisiko tämä liittyä laajemmin siihen, ja tätä olen pohtinut tosi paljon viime aikoina, että olemme isossa muutoksessa ihan yhteiskunnallisesti ja globaalisti. Me joudumme ajattelemaan niin monta asiaa uudestaan, jotka ovat voineet olla sellaisia historiallisia ja kulttuurisia totuuksia. Mutta nyt onkin havaittu, että ei ihminen olekaan maailman napa, vaan ihminen on osa luontoa. Jo pelkästään tämä voi olla iso oivallus ja ajattelun haaste monelle. Että me ollaankin yhtä arvokkaita kuin nuo toiset lajit, kivet ja kasvit. Että mitä? Tai sitten se, että eri kulttuurien väliset historiallisesti rakentuneet arvoasetelmat ovat ihan päälaellaan ja kaikki ovatkin oikeasti samanarvoisia, tuntuu haastavan monen ajattelua.

Ihmiset kipuilevat sen kanssa, että kieli, millä operoimme ja ajattelu eivät ole ehtineet vielä muuttua. Siellä on ne kaikki vanhat kummitukset ja se historiankirjoitus, mitä oppikirjat ovat meille opettaneet. Ne yhä puhuvat meidän kautta. Se prosessi on niin kesken ja muutos on niin valtava, että sitten tulee tämä reaktio, että apua, mistään ei voi sanoa mitään. Että mitä minä edes tiedän tästä aiheesta. Esimerkiksi kulttuurinen appropriaatio on kysymys, johon taiteilija törmää helposti ja me ihmiset kaiken kaikkiaan törmäämme siihen. On oltava tarkkana siinä, mitä saa ja mitä taas ehdottomasti ei saa lainata tai omia toisilta kulttuureilta.

Pia: Se on hirveän vaikeaa, kun meillä on enemmän kuin koskaan mahdollisuus saada tietoa. Ja jos meillä on jokin teema, mitä me käsittelemme, me haemme tietoa ihan hirveästi. Luemme jonkin artikkelin ja olemme varmoja, että joo, näin se asia on ja sitten törmäämme johonkin artikkeliin, mikä onkin vasta-argumentti edelliselle. Ei ole helppoa muodostaa mielipidettä oikein mistään. Enkä haluakaan saada aikaa takaisin, milloin asiat olivat mustavalkoisia. Mutta tämä on haastavaa – haaste ei kuitenkaan saisi käydä niin suureksi, ettei enää uskalla tehdä tai sanoa mistään mitään.

Kaiken edellä mainitun tähden tulevaisuus näyttää epävarmalta. Vaikka ammattitaitoni työssä yhteisöjen kanssa on kehittynyt valtavasti ja taiteilijaidentiteettini sen mukaisesti, tekisi noin joka toisen kuulemani akateemisen taiteilijapuheenvuoron jälkeen mieli mennä epävarmana kyykkyyn ja peittää ahdistuneena korvat, silmät ja suu samanaikaisesti.

Taiteilijan ammatin moninaiset vaatimukset näyttävät kasvaneen, pelkkä kehittyminen yhteisöjen kanssa ei enää riitä. Pitää omata laajaa ymmärrystä maailmasta ja myös osata puhua tekemisestään oikeilla sanoilla. Luulenkin, että on entistä tärkeämpää keskustella, neuvotella ja kehittää yhdessä ratkaisuja siihen, mitä yhteisötaiteen tekemisellä halutaan saavuttaa.

 

Siniset enkelit: Teos toteutettin paikallisen maatalouskoneita valmistavan tehtaan kanssa, jonka sulkemisesta oli teoksen tekemisen vaiheessa jo tehty päätös. Osallistujat olivat tehtaan entisiä ja sen viimeisiä työntekijöitä. Teemana oli työn merkitys ja se, miten tehdas oli vaikuttanut yhteisöön. Teoksessa istutettiin Jukon tehtaan nimikkotammi. Kuva Stefan Bremer, 2014.

 

Yhteisötaide haastaa dialogiin, kohtaamiseen

Pia: Se, että digitaalisessa maailmassa voi ilmaista mielipiteitä anonyymisti, vie pohjaa pois fyysisestä kohtaamisesta, missä aina voi toimia ja reagoida. Jos vain vedät monologia netissä, kohtaamista ei tapahdu. Vastuu vähenee, eikä puhuja ole enää samalla tavalla vastuussa kuin nyt, kun istumme täällä kasvokkain keskustelemassa. Yksi yhteisötaiteen tärkeä tavoite minulle on, että kohdataan ja kommunikoidaan.

Leena: Minun seuraava kysymys olisikin ollut, että mitä yhteisötaiteella voi tehdä?

Pia: Sillä voi luoda kohtaamisen tilanteita ja mahdollistaa sen, että ihmiset ovat eri mieltä. Argumentoivat ja tappelevat. Riitelemistä voi oppia yhteisötaiteen avulla ja se onkin tosi iso taito. Että ihmiset osaavat riidellä ja uskaltavat olla eri mieltä. Sitä kautta kehitystä tapahtuu.

Leena: Eikö tämä ole juuri sitä, mitä ihmiset paljon nyt tekevät sosiaalisessa mediassa? Siellähän riidellään ja ollaan eri mieltä. On tätä polarisaatiota, missä mielipiteet menevät ihan sinne äärilaidoille.

Pia: Mutta se on juuri se toinen ääripää, kun ei kohdata, eikä mietitä. Vaan huudetaan omia mielipiteitä.

Leena: Eli yhteisötaiteen arvo on siinä, että se haastaa dialogiin?

Pia: Juuri näin. Että riidellään kasvokkain jonkin yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Se, että ollaan eri mieltä, on jotain mikä käsittelee asiaa ja vie sitä eteenpäin. Ei niin, että molemmat vain huutavat ja ovat eri mieltä, mutta mitään ei tapahdu. Tavoite on, että voidaan oppia olemaan eri mieltä ja perustelemaan mielipiteitä. Ja kun tulee vasta-argumentti, voidaan sen kautta uudelleen miettiä, että olenko minä oikeasti tätä mieltä.

Leena: Väärässähän saa olla, kunhan huomaa, että on väärässä ja on valmis korjaamaan mielipidettään. Eikä jää jumittamaan siihen. Me teemme ajatteluvirheitä, koska olemme monimutkaisten asioiden kanssa tekemisissä. Mutta kun tajuaa väittäneensä jotain, mikä sortaa tai ei ota jotain seikkaa huomioon ja havaitsee sen, voi sanoa, että nyt ymmärsin jotain uutta.

Pia: Ehkä se, että myönnetään, että on tehty virheitä, on myös se, mitä pitää oppia. Se on vaikeaa, mutta todella olennaista.

Leena: Mietin, että riitelemisen taidon harjoittamisen lisäksi yhteisötaiteen arvo on myös edellä kuvatussa yhdessä tekemisen kulttuurissa. Yhteisötaiteesta keskustellessa käytetään ahkerasti sanaa kohtaaminen ja vaikka sitä välillä jopa ylikäytetään, on se sana, mikä parhaiten kuvaa yhteisötaiteessa tapahtuvia asioita.

 

Medusan lautta: Alusta asti yhdessä yhteisön kanssa luotu performanssi, joka pohjautui Daniil Kozlovin (Susinukke Kosola) kirjoittamaann manifestiin. Lopputulos oli elävä maalaus, jossa käsiteltiin nyky-yhteiskunnan ongelmia historiallisen teoksen kautta. Teos esitettiin Suomi Areenalla. Kuva Regina Pansin, 2017.

 

Yhteisötaiteessa yhteisön jäsenet kohtaavat toinen toisensa. Taiteilija ja yhteisö kohtaavat taiteen äärellä ja yhteisö kohtaa myös omia odotuksiaan, ennakkoluulojaan ja mahdollisesti myös pelkojaan. Yhteisötaiteilija onkin kohtaamisen mahdollistamisen ammattilainen. Olen havainnoinut, että aina yhteisötaiteilija ei itse välttämättä ole se kaikkein sosiaalisesti taitavin ihminen, mutta hänen taitonsa on sellaisen tilan rakentaminen, jossa yhteisön jäsenet voivat kohdata toinen toisensa taiteen avulla. Jospa yhteisötaiteilija ei saakaan olla se kaikkein eniten tilaa ottava ja käyttävä persoona, vaan henkilö, joka osaa jättää oman egonsa sivuun sopivassa hetkessä ja antaa yhteisön astua esiin, vallata esiintymislavan.

Pia: Taiteen kautta voimme omaksua kokemaamme syvemmin, kun olemme ihmisinä aidosti prosesseissa mukana. Mielestäni tämä syvempi ymmärrys vaatii kuitenkin aktiivista osallistumista, itsensä likoon laittamista, eikä sitä saavuta pelkästään sivustakatsojana. Osallistuminen ankkuroi kokemuksen yksilöön. Yhteisötaiteen prosesseissa tapahtuu antamista ja ottamista nykyisin harvinaisessa tasapainossa.

 

”Onko taidetta tulossa?”

Leena: Miten kysymys taiteesta tai taidekäsityksistä hahmottuu yhteisötaiteellisissa projekteissa? Kysyvätkö osallistujat sinulta sitä, miten tämä tulee taiteeksi tai teoksiksi? Vai onko se useimmille itsestään selvää, että se, mitä te teette yhdessä, on lähtökohtaisesti taidetta?

Pia: Se on vaikea kysymys, kun en minä aina itsekään tiedä, että onko sitä taidetta tulossa. Minusta tämä on yksi yhteisötaiteen suurimmista kompastuskivistä ja syy siihen, miksi yhteisötaiteen paikka taiteen kentällä on niin vaikea määritellä. Onko tämä taidetta ja onko sillä kysymyksellä väliä? Minusta yhteisötaide on taiteen kentän laajentamistakin, tavallaan vastaisku perinteisiä taidemyyttejä vastaan.

Leena: Ajattelen, että kysymys siitä, onko jokin tarpeeksi taidetta vai ei, on sellainen, minkä kanssa me taiteen kentällä jaksamme möyriä, mutta onko tämä edes kiinnostava kysymys heille, jotka tulevat osallistumaan yhteisötaiteen projekteihin? Itse en oikeastaan koskaan mieti sitä teoksiani tehdessäni, sillä taiteilijan ammattini ja identiteettini määrittävät tekemiseni taiteeksi. Kun aloin opiskella performanssitaidetta, vaikutti siltä, että kaikenlainen fyysinen tekeminen voidaan nimetä performanssiksi. Aamulla hampaita harjatessani mietin, että entä jos väitän tämänkin teon olevan performanssi, niin ehkä se onkin sitä. Taide on niin vapaa ja laaja kenttä, ettei sillä pitäisikään olla tiukaksi määritettyjä rajoja. Taiteen tulee olla aina vapaa hakemaan uusia muotoja.

Pia: Minä olen kokenut, että ne ihmiset, jotka ovat osallistuneet työpajoihini Saaren kartanossa, ottavat sen itsestään selvänä, että se mitä me tehdään, on taidetta. Minulle se on taidetta ja se välittyy osallistujillekin. Mutta ei tämä aina ole yhteisötaiteessa niin selvää.

Leena: Voisiko olla myös niin, että taide on se, mikä astuu kuvaan, kun yhteinen tekoprosessi nimetään ja kehystetään taiteeksi? Että se on myös siinä nimeämisen eleessä?

Pia: Jos ajattelee asiaa taiteen tekijän näkökulmasta ja taiteilijalla on omaa taiteellista kunnianhimoa, on se taiteeksi nimeäminen tietenkin tärkeää. Olen kuitenkin viimeisen vuoden aikana alkanut itse kyseenalaistaa, että onko se minulle enää niin tärkeää. Kysymys on myös väsyttävä, sillä olemme taistelleet yhteisötaiteen hyväksytyksi tulemisesta niin kauan kuin olen tehnyt yhteisötaidetta. Entä sitten, jos tämä ei taiteen portinvartijoiden mielestä ole olekaan taidetta? Se ei saisi olla mikään tekemistä jarruttava tekijä.

Tähän kysymykseen, että ”Mikä voisi olla yhteisötaiteilijan rooli juuri tässä ajassa?” ehkä tärkeä ajatus minulle on, että ajassa, missä perinteinen palkkatyö vähenee, missä ihmiset menettävät työpaikkoja ja missä työhistoriat muuttuvat pätkätöiden palapeliksi, missä työn merkitys osana identiteettiä muuttuu, missä nuoret etsivät paikkaansa tai ihmiset voivat jäädä yhteiskunnan reunalle – tässä yhteisötaide voi omalla tavallaan toimia merkityksellisyyden antajana elämässä. Että olisi jotakin muuta kuin työ, jossa tehdä yhdessä, tulla kohtaamisiin ja luoda yhteistä merkityksellisyyden tuntua.

 

Kirjoittajat: Leena Kela ja Krista Petäjäjärvi

One Year Demonstration on Leena Kelan vuoden mittainen performanssi Instagramissa osoitteessa https://www.instagram.com/leenakelaa/ . 365 mielenosoituskuvaa sisältävä teos käynnistyi 27.5.2017 © Leena Kela.

 

 

 

Vastaa