Liveroolipelaamista ei olla totuttu pitämään opetettavana taideaineena. Larp-taiteen lähestyminen taidepedagogisesta näkökulmasta avaa kuitenkin sekä larppaamisen että taidepedagogiikan horisontteja. Tässä artikkelissa larppien parissa työskentelevä taiteilija-pedagogi Maiju Tarpila avaa keskustelua larppaamisesta taidepedagogiikan näkökulmasta.

Ajattelen sitä, miten olen maannut lattialla pää ystävän sylissä. Hänen hajuvetensä tuoksu ympärillämme olemme odottaneet yhdessä maailmanloppua lattialautoja vasten. Ajattelen, miten olen langennut polvilleni puolijäiseen loskaan ja aidosti ikävöinyt sellaista Jumalaa, johon en tosielämässä usko. Olen myös istunut vessan lattialla kuolleista palanneena, tanssinut teknoa aseveljien kanssa elokuisessa yössä ja pessyt post-apokalyptisessa Suomessa kumppanin haavoja saunan hämärässä, sormet saippuasta ja hermostuksesta liukkaina.

Liveroolipeli eli larppi on sekä leikki että jossain määrin myös vakava pyrkimys todella olla joku muu. Muotonsa puolesta siinä on piirteitä teatterista, peleistä, performanssitaiteesta ja leikistä, mutta yhtäläisyyksistä huolimatta se on kuitenkin aivan oma taidemuotonsa. (Lampo 2011, Stenros 2010.)

Larppaus on kokemuksellinen fiktion muoto, jossa osallistuja-kokijat, eli larpin termein ”pelaajat”, eläytyvät kehollisesti omaa roolihahmoaan ilmentäen sovittuun fiktiiviseen kehykseen. Larpissa ei ole valmista käsikirjoitusta eikä osallistujien ulkopuolista yleisöä. Teos rakentuu osallistujien keskinäisessä improvisaatiossa, eräänlaisena kehollisena ja kollektiivisena tarinankerrontana, jossa jokainen elää tarinaa todeksi oman perspektiivinsä kautta.

Juuri larpin vahva kokemuksellinen ja kehollinen luonne, sen muotoon sisältyvä kollektiivinen taiteellinen toimijuus ja mahdollisuus toisinelää maailmaa fiktion keinoin, tekevät siitä niin taiteellisesti kuin taidepedagogisestikin todella kiinnostavaa maastoa. 

Missä luuraa larp-taiteen taidepedagogiikka?

Lähestyn larppeja tässä artikkelissa taidepedagogiikan kautta. Keskityn larppaamiseen taiteena ja tämän taidemuodon opettamisen ja oppimisen kysymyksiin, enkä tarkastele larppaamista esimerkiksi pedagogisena tai transformatiivisena työkaluna (ks. Balzer 2015, Bowman 2016, Bowman & Hugaas 2021).

Larppaamista ei olla juurikaan artikuloitu taidepedagogiikan kontekstista käsin. Muutoin pelkästään pohjoismaisenkin larp-skenen sisällä on kyllä käyty hyvin runsasta keskustelua sekä tehty varsin monialaista ja monipuolista tutkimusta. (Stenros & Harviainen 2018.) 

Nähdäkseni taidepedagogisten artikulointien puuttuminen larp-taiteesta johtuu ainakin osittain siitä, että vaikka larp-skenen sisällä larppeja on tarkasteltu pitkään myös taiteena (ks. Pettersson 2021, Stenros 2010, Harviainen 2010, Pohjola 2004), niin Suomessa taiteen ammattikentällä larppaaminen hakee yhä vahvaa jalansijaa. Tämä heijastuu myös taidepedagogiikan koulutukseen sekä tutkimukseen.

Larp-skenen omat käytännöt ja konventiot ovat myös vaikuttaneet siihen, ettei taidepedagogiikka ole vielä löytänyt kunnolla tietään larppien pariin. Larppaaminen on Suomessa pitkälti harrastajavetoisesti organisoituvaa vapaaehtoistoimintaa. Larp-taiteella ei ole samalla tavalla vakiintuneita taideopetuksen käytäntöjä tai taideinstituutioita, kuten esimerkiksi teatterilla, musiikilla tai kuvataiteella. Larp-taiteen harrastajavetoisuus on kuitenkin mahdollistanut sellaista joustavuutta, horisontaalisuutta, kekseliäisyyttä ja jopa jonkinlaista anarkiaa, jota yhä enemmän markkinatalouden säännöillä pelaavilta taideinstituutioilta puuttuu. 

Instituutioiden ja opetussuunnitelmien puute ei tarkoita, etteikö larppaamista olisi opetettu ja opittu. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana larppaamisen ympärille on kehittynyt oma monimuotoinen ja taiteellisesti kunnianhimoinen skenensä, jonka parissa ei olla ainoastaan larpattu, vaan myös luennoitu, kirjoitettu akateemisia artikkeleita ja järjestetty lukuisia erilaisia työpajoja ja tapahtumia (Harviainen 2010, Stenros & Montola 2010).  Luentojen, työpapojen ja artikkelien ohella tärkeä oppimisen paikka on tietysti ollut pelaaminen itse. Larppien ja niistä käytävien keskustelujen kautta skene on opettanut koko ajan itse itseään, muotoillut ja reflektoinut toimintaansa.

Larp-taiteen taidepedagoginen kehittyminen vaatii kuitenkin sitä, että larppaaminen saa ja ottaa enemmän tilaa taiteen kentältä. Toisaalta taidepedagogiikka tutkimusalana, koulutuksena ja opetuksen käytäntöinä kurottaa aktiivisemmin kohti marginaalisempia taidemuotoja.

 

Taideopetus luo tilaa kehittyä, tutkia ja horjua

Hahmotan taideopetusta ennen kaikkea olosuhteiden luomisena. Taidetta voi tapahtua, taiteen tekemisessä voi kehittyä ja taiteellista toimintaa voi reflektoida. Taideopetus luo ja koettelee paitsi tekijöitään, myös taidetta itseään. Larppaamisen taiteellisten ulottuvuuksien ymmärtäminen ja lajin kehittyminen vaativat konteksteja, joissa larppeja ja larppaamista tutkitaan ja koetellaan nimenomaan taiteen näkökulmasta. 

Larppaaminen vaatii ja synnyttää nähdäkseni monenlaista taiteellista taitoa ja ajattelua. Mitä on eläytymisen taide, millaisia esiintyjyyden ulottuvuuksia pelaamiseen liittyy, miten yhteisen teoksen estetiikkaa neuvotellaan kehollisesti, miten kollektiivisen teoksen dramaturgiaan ja rytmiin voi vaikuttaa, mitä larpin ruumiillinen kuvittelu on – ja voiko sitä oppia? Nämä ovat vain joitain niistä lukuisista kysymyksistä, joita larp-taiteen taidepedagogiikan kontekstissa voisi tutkia.

Taidon tarkastelu ei tarkoita paremmuusjärjestyksen luomista tai vaatimusta tietynlaiseen muottiin sopimisesta. Se voi olla taidon monimuotoisuuden huomaamista, kunkin yksilöllisten vahvuuksien tunnistamista ja erilaisten tekniikoiden, estetiikkojen ja pelityylien kokeilua ja tutkimista.

Kysymys taidosta ja sen arvioinnista on taideopetukselle keskeinen ja taiteenlajista riippumatta monimutkainen ja ratkeamaton. Se on myös vahvasti vallankäytön kysymys: kuka saa tehdä ja kuka toimintaa arvioi ja millä perusteella. Näitä kysymyksiä taidepedagogiikan kontekstissa myös kysytään.

Teatteripedagogiikan yliopistonlehtori Riku Saastamoinen kirjoittaa, että taidepedagogiikassa traditio ja uuden luominen kohtaavat.

”Uuden luomisen ehtona on usein oppijan tietoisuus taiteen historiasta ja henkilökohtaisesta liittymäkohdasta siihen tai sitten vain tila, jossa voi tapahtua jokin uutta luova virhe. Virhe on poikkeama tai yhteisön normeja koetteleva ”väärä” teko. Havaitessamme virheen voimme havaita myös kontekstin ja kulttuurin, missä se tapahtuu.” (Saastamoinen 2011, 13.)

Parhaimmillaan taideopetus luo tilaa paitsi erilaisille tekemisen tavoille, myös keskeneräisyydelle ja juuri sille kiinnostavalle ja tarpeelliselle ”virheelle”, josta Saastamoinen kirjoittaa. Tätä normien haastamista, keskeneräistä harjoittelua ja taidepedagogista horjumista traditioita vasten haluaisin entistä enemmän kutsua larp-taiteen äärellä esiin.

Taidepedagogisia nyrjäytyksiä ja taiteen rajojen ravistelua

Elokuussa 2021 vietimme kahdenkymmenen ihmisen kanssa fiktiivisen ekoaktivistiryhmän arjen sisällä kolme vuorokautta. Saunoimme, väittelimme, teimme linssikeittoa ja tanssimme keittiössä, nukahdimme sohville ja riitelimme rappusilla.  Pelin alkaessa olimme työskennelleet yhdessä puolitoista vuotta ekokriisiä käsittelevän larp-teossarja Kasken äärellä. Takana oli lukuisia keskusteluja, työpajoja, lukupiirejä, tapaamisia pienryhmissä ja toista sataa sivua teosta varten kirjoitettua materiaalia. Toimin projektissa pelinjärjestäjänä sekä taiteellisen työskentelyn suunnittelijana ja ohjaajana.

Yhteinen prosessi mahdollisti paitsi keskinäisen luottamuksen syntymistä, myös neuvottelua yksilöllisistä ja kollektiivisista tekemisen tavoista ja tarpeista, teoksen aiheista, sen estetiikasta ja päämääristä. Olimme monin tavoin kiinni taidepedagogisissa kysymyksissä, vaikka se ei ollut tietoisesti valittu fokus. Projektin pitkä yhteinen kaari monenlaisen ohjatun taidetyöskentelyn kera on yksi esimerkki siitä, miten taidepedagogiikka voi löytää tietään larppaamisen äärelle. Taideopetus voi lomittua tekemiseen, etsiytyä prosessin eri vaiheisiin kysymyksien, rajauksien ja tehtävänantojen keinoin.

Larp-taiteen tuominen taideopetuksen piiriin ei tietenkään vaadi sitä, että kaikki peliprosessit olisivat taidepedagogisesti kehystettyjä, tai että larppien pitäisi asettua instituutioiden alaisuuteen. Uskon kuitenkin, että larp-taide voi rikastua taidepedagogisista näkökulmista niin yksilöllisellä kuin kollektiivisella tasolla. Taidepedagogiset lähestymistavat voivat synnyttää kokeiluja ja käytäntöjä, jotka positiivisesti nyrjäyttävät paitsi normeja ja valtarakenteita, niin myös tapoja pelata, tehdä pelejä ja suhtautua taidon ja harjoittelun kysymyksiin.

Larp-taiteen parista nousee valtavasti kysymyksiä, jotka ehdottavat uudenlaisia tapoja hahmottaa esimerkiksi kokemuksellista ja ruumiillista taidetta, toden ja fiktion rajapintoja, näyttämön ja esityksen käsitteitä ja kollektiivisen taiteellisen tekijyyden muotoja. Kyse ei ole vain siitä, että larp-taide voi hyötyä taidepedagogisista lähestymistavoista, vaan myös siitä, että larp-taide ravistelee taiteen rajoja ja taideopetuksen käytäntöjä.

Kirjoittaja Maiju Tarpila on ollut tekemisissä larppien kanssa 18 vuotta. Tarpila on taiteilija-pedagogi, joka työskentelee poikkitaiteellisesti ja osallistujakeskeisesti larppien, teatterin ja kestävää elämää edistävien taiteellis-pedagogisten praktiikoiden parissa. Tarpila on kiinnostunut työskentelemään yhteisöllisesti, ruumiillisen kuvittelun keinoin ja vasten ratkeamattomia horisontteja.

Artikkelikuva: Skannattu polaroid. Kuva otettu larp-teossarja Kasken ensimmäisestä larpista Roihusta pelin aikana. Kuvassa hahmoja pöydän ääressä. Kolmen vuorokauden aikana pöydän äärellä koettiin monia pelin keskeisiä hetkiä, kun hahmot kerääntyivät yhteen syömään, suunnittelemaan aktivismia, pelaamaan korttia, riitelemään ja lohduttamaan.

Lähteet
Balzer, Myriel ja Kurz, Julia 2015. ”Learning by playing – Larp as a teaching method”. Nordic Larp. Verkkosivu. 

Bowman, Sarah Lynne. ”Editorial”. Teoksessa International Journal of Role-Playing – Vol. 6.

Bowman, Sarah Lynne ja Hugaas, Kjell Hedgard 2021. “Magic iReal: How Role-playing Can Transform Our Identities, Our Communities, and Our Lives.” Teoksessa Book of Magic: Vibrant Fragments of Larp Practices, toimittanut Kari Kvittingen Djukastein, Marcus Irgens, Nadja Lipsyc, and Lars Kristian Løveng Sunde. Oslo: Knutepunkt.

Harviainen, J. Tuomas 2010. ”A Brief Introduction to Larp as an Art Form”. Teoksessa 

Larp Graffiti. Preistoria e presente dei giochi di ruolo dal vivo, toimittanut Andrea Castellani. Trieste: Larp Symposium

Lampo, Marjukka 2011. ”Larp, Theatre and Performance”. Teoksessa Think Larp. Academic Writings from KP2011, toimittanut Thomas Duus Henriksen, 88-101. Kööpenhamina: Rollespilsakademiet.

Montola, Markus 2012. On the Edge of the Magic Circle. Understanding Role-Playing and Pervasive Games. Väitöskirja. Tampere: Tampereen yliopisto.

Pettersson, Juhana 2021. Engines of desire: larp as the art of experience. Helsinki: Pohjoismaisen roolipelaamisen seura.

Pohjola, Mike 2004. “Autonomous Identities”. Teoksessa Beyond Role and Play, toimittanut Markus Montola ja Jaakko Stenros, 81–95. Helsinki: Ropecon ry.

Saastamoinen, Riku 2011. ”Virhe taidepedagogiikan tehtävänä.” Teoksessa Taiteen jälki. Taidepedagogiikan polkuja ja risteyksiä, toimittanut Eeva Anttila, 13–16. Helsinki: Teatterikorkeakoulu. 

Stenros, Jaakko & Markus Montola (toim) 2010. Nordic Larp. Tukholma: Fëa Livia.

Stenros, Jaakko & Tuomas J. Harviainen 2018. ”Akateeminen roolipelitutkimus pohjoismaissa”. Teoksessa Seikkailuja ja sankareita. Katsaus suomalaisen roolipelaamisen historiaan ja nykyhetkeen, toimittanut Jaakko Stenros ja Jukka Särkijärvi, 114–128. Tampere: Tampereen museoiden julkaisuja 153.

Stenros, Jaakko 2010. ”Nordic Larp: Theatre, Art and Game”. Teoksessa Nordic Larp, toimittanut Jaakko Stenros & Markus Montola, 300–315. Tukholma: Fëa Livia.

 

Muut lisätiedot:

Larppaamista on tutkittu muun muassa pelitutkimuksen, kuluttajatutkimuksen, sosiologian, folkloristiikan ja kasvatustieteen kentällä (ks. esim. Harvinainen 2012, Stenros 2015, Montola 2012, Seregina 2016, Balzer 2009, Leppälahti 2002, Pitkänen 2008). Taidepedagogiikan alalta Jason Cox (2015) on väitellyt larppaamisesta keskittyen siihen taiteellisen tutkimuksen välineenä.

Balzer, Myriel 2009. Live Action Role Playing: Die Entwicklung realer Kompetenzen in virtuellen Welten. Marburg: Tectum Verlag.

Cox, Jason 2015. “Educational Communities, Arts- based Inquiry, & Role-playing: An American Freeform Exploration with Professional and Pre-service Educators.” Väitöskirja. Ohio: Ohio State
University.

Harviainen, J. Tuomas 2012. Systemic Perspectives on Information in Physically Performed Role-play. Väitöskirja. Tampere: Tampereen yliopisto. 

Leppalahti, Merja 2002. Peli on elämää. Etnografiaa roolipelaamisesta. Lisensiaatintutkimus. Turku: Turun yliopisto.

Pitkänen, Jori. 2008. Pedagoginen liveroolipelaaminen historian opetusmetodina. Pro gradu. Helsinki: Helsingin yliopisto

Seregina, Anastasia 2016. Performing Fantasy and Reality. Väitöskirja. Helsinki: Aalto yliopisto.

Stenros, Jaakko 2015. Playfulness, Play, and Games – A Constructionist Ludology Approach. Informaatiotieteiden tiedekunta. Väitöskirja. Tampere University Press. Tampere.