Yhteisötaiteilijoille eettisyys on tietoisuutta siitä, että eettisiä ratkaisuja tehdään päivittäin jokaisen hankkeen kaikissa vaiheissa. Huolenpito ulottuu hankkeen vaikutuksiin saakka. Etiikka liittyy toimintaympäristöjen, teemojen, kumppanien ja rahoittajien valintaan, ihmisten arkipäiväisiin kohtaamisiin, yhteistyön ehtojen määrittelyyn, tekijyydestä sopimiseen sekä näkökulmien, menetelmien ja käsitteiden valintaan. Tässä artikkelissa taidesosiologi tarkastelee yhteisötaiteen etiikkaa yhteisötaiteilijoiden haastattelujen ja yhteisötaiteilija-tutkijaryhmässä käytyjen keskustelujen pohjalta. Taustaa pohdinnalle haetaan tieteestä, rinnasteisesta autonomisesta alueesta, joka harjoittaa eettistä itsesääntelyä.
Autonomia ja eettinen itsesääntely
Tiede ja taide voidaan yhteiskunnallisina instituutioina rinnastaa monessa suhteessa toisiinsa. Molemmat ovat modernina aikana omalakisiksi määrittyneitä yhteiskunnan osa-alueita. Tiede ja taide ymmärretään autonomisiksi siinä mielessä, että ne määrittävät oman toimialueensa sekä arviointikriteerinsä. Autonomismi voidaan ulottaa myös etiikkaan, jolloin esimerkiksi taiteessa estetiikka ja etiikka tulee pitää tiukasti erillisinä kategorioina eikä etiikkaa saa sekoittaa taiteen arviointiin (ks. esim. Jula 2007; Laiho 2007). Käytännössä rajanteot eivät ole näin tiukkoja, vaan esimerkiksi ympäristöä koskevalle eettiselle pohdinnalle voidaan antaa suuri painoarvo. Taiteilijoiden pyrkimys eettisesti ja ekologisesti entistä kestävämpään toimintaan näkyy vuotuisissa Taiteen ja kulttuurin barometreissä (ks. esim. Hirvi-Ijäs ym. 2019).
Perustuslaki turvaa Suomessa sekä tieteen että taiteen vapauden. Tiedeyhteisö harjoittaa etiikan osalta itsesääntelyä ohjeistusten kautta. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan mukaan tieteen vapautta tulee käyttää vastuullisesti (TENK 2019, 7). Tutkimusorganisaatiot voivat allekirjoituksellaan sitoutua noudattamaan TENKin ohjeita, ja tutkijoille ja organisaatioille annetaan sieltä hankalissa tilanteissa neuvontaa. Taideyhteisössä vastaavaa itsesääntelyjärjestelmää ei ole.
Vaikka tiedettä ja taidetta ei kannata lähteä mekaanisesti rinnastamaan, monet TENKin ohjeista pätevät myös taiteen tekemiseen. Hyvän tieteellisen käytännön ohjeistuksessa mainitaan esimerkiksi taiteessakin vastuuttomia menettelyjä, kuten muiden työn plagiointi, anastaminen ja vähättely (TENK 2012, 9). Edellä mainitun Taiteen ja kulttuurin barometrin kyselyissä on ilmennyt, että epäasiallinen käytös ei ole taiteen kentällä lainkaan harvinaista, vaan vastaajat puhuvat jopa rakenteellisesta korruptiosta (teen aiheesta parhaillaan artikkelia). Eettiset kysymykset palautuvat usein valtasuhteisiin.
Olen viime vuosina seurannut ja tutkinut yhteisötaidetta, jolle monet tutkimuskenttää puhuttavat eettiset ongelmat ovat tuttuja. Etenkin toimintatutkimus ja aktivistinen tutkimus ovat yhteisötaiteen sukulaisia niin tavoitteiltaan kuin menetelmiltään. Tutkijat ja taiteilijat sitä paitsi toimivat usein yhdessä. Tutkimusmenetelmäoppaissa on paljon yhteisötaidetta koskettavia aihepiirejä, kuten työskentely turvapaikkaa hakevien tai paperittomien, vankeudessa tai muissa laitoksissa olevien sekä muiden haavoittuvien kohderyhmien parissa (ks. esim. Hyvärinen, Nikander & Ruusuvuori 2018). TENKin ohjeista puolestaan voi poimia esimerkiksi vaatimuksen, että osallistujien on saatava ymmärrettävä ja totuudenmukainen kuva sekä hankkeen tavoitteista että osallistumisesta mahdollisesti koituvista haitoista ja riskeistä.
Yhteisötaiteen erityisyys
Yhteisötaide ei ole yksiselitteisesti määritelty ja kaikkien jakama käsite. Ymmärrän sen taiteelliseksi työksi, jota taiteilija tekee yhteistyössä ei-ammattilaisten kanssa joko taideinstituutioissa tai niiden ulkopuolella. Yhteisötaide toteutuu usein hankkeina, joiden elinkaari koostuu ryhmän kokoamisesta, suunnittelusta, yhteisestä taiteen tekemisen prosessista ja lopputuloksen esittelystä taidelaitoksessa, julkisessa tai puolijulkisessa tilassa tai internetissä (ks. Kantonen 2007). Joskus hankkeet muodostuvat ryhmän sisäisistä prosesseista tai kohtaamisista, joista ei jää jäljelle mitään dokumenttia tai esitystä.
Yhteisötaiteen vahva kytkös eettisyyteen näkyy sellaisissa vaihtoehtoisissa käsitteissä kuin ”sosiaalisesti sitoutunut taide” tai ”sosiaalisesti vastuullinen taide”. Eettinen ja esteettinen kietoutuvat yhteisötaiteessa milteipä määritelmällisesti yhteen, joten esteettinen autonomismi istuu siihen huonosti. Yhteisötaiteessa sosiaalisilla suhteilla on osansa estetiikassa ja eettisyys liittyy taiteelliseen laatuun. Tässäkin suhteessa se tuo mieleen tutkimuksen, jonka piirissä etiikka mielletään nykyisin yhdeksi laadun ulottuvuudeksi.
Monesti jo yhteisötaiteeseen suuntautuminen on eettinen valinta. Moni haastattelemani yhteisötaiteilija on aloittanut uransa niin sanotun yksityisen tai yksilötaiteen parissa, mutta päätynyt henkilökohtaisen kriisin tai sopivasti tarjoutuneen tilaisuuden kautta tekemään sosiaalista taidetta. Heitä on motivoinut ajatus, että taide kuuluu kaikille, tai pyrkimys vaikuttaa yhteiskunnallisesti ja poliittisesti. Haastateltavani ovat ymmärtäneet eettisiksi päätöksensä sopeutua ei-taiteilijoiden tekemisen laatuun tai tyytymisensä näkymättömään tekemiseen taideinstituution ulkopuolella. He ovat tietoisesti typistäneet taiteilijuuttaan suhteessa yksilöneromyyttiin, eivätkä he vaadi taiteen täydellistä vapautta, mitä niin ikään voidaan perustella eettisenä valintana tai kannanottona. (Karttunen 2017.)
Haastateltavani kertoivat pyrkivänsä parantamaan maailmaa, lisäämään hyvinvointia tai vähentämään epätasa-arvoa. Lea Kantonen (2007, 38) kuitenkin varoittaa ymmärtämästä yhteisötaidetta lähtökohtaisesti eettiseksi ja pyyteettömästi vähäosaisia yhteisöjä osallistavaksi toiminnaksi. Osa yhteisötaiteesta kyseenalaistaa tällaista käsitystä, osa taas ei liiemmin kiinnitä huomiota etiikkaan. Yhteisöjen kanssa tekeminen on ollut viime aikoina yksi taiteen trendeistä, eikä kaikkea sen nimissä tehtyä varmasti voi laskea ”eettiseksi taiteeksi” (ks. Jula 2007). Taiteilijat saattavat keskittyä rakentamaan uraansa taideinstituution sisällä eivätkä kaikilta osin huolehdi yhteisöllisen prosessin eettisyydestä. Taideinstituutiossa esitetyn tuotoksen tekijyydestä ja omistajuudesta ei esimerkiksi aina sovita asianmukaisesti (vrt. TENK 2018).
Arjen mikroetiikka
TENKin ohjeistukset eivät kata koko tutkimusetiikan aluetta, vaan sen toimialaan kuuluvat lähinnä tutkimustyössä edellytettävät rehtiyden ja rehellisyyden vaatimukset. Laajaa näkemystä edustaa Henriikka Clarkeburnin ja Arto Mustajoen teoksessa Tutkijan arkipäivän etiikka (2007), jossa tutkimus- ja tutkijanetiikka ymmärretään arkista päätöksentekoa tukeviksi taidoiksi. Tutkijoissa pyritään herättämään kykyä tunnistaa eettisiä kysymyksiä. Kaikilla valinnoilla ja päätöksillä ajatellaan olevan eettinen ulottuvuus. Kiinnostaviksi katsotaan nimenomaan epäselvät tilanteet, jotka eivät ratkea universaaleja sääntöjä noudattamalla vaan joissa tarvitaan laaja-alaista, tilannesidonnaista harkintaa.
Yhteisötaiteilijoiden puheessa etiikka tarkoittaa nimenomaan Clarkeburnin ja Mustajoen kuvaamaan arkista mikrotasoa. Eettisyys liitetään toimintaympäristöjen, teemojen, kumppanien ja rahoittajien valintaan, ihmisten arkipäiväisiin kohtaamisiin, yhteistyön ehtojen määrittelyyn, tekijyydestä sopimiseen, näkökulmien, menetelmien ja käsitteiden valintaan ja esittämisen tapoihin ja paikkoihin. Yhteisötaiteilijoiden ymmärretään tekevän eettisiä ratkaisuja taidehankkeen koko elinkaaren ajan, ja hanke ulotetaan myös sen jälkihoitoon ja vaikutuksiin saakka, vaikka niistä huolen pitäminen tiedetään vaikeaksi (ks. Kantonen 2007). Eettinen kestävyys ei koske vain hankkeissa mukana olevia ihmisiä vaan myös muita asianosaisia, tulevia sukupolvia, materiaaleja ja ympäristöjä.
Kirjoittaja: Sari Karttunen, erikoistutkija, Cupore
Kuva: Lea Kantonen
Sari Karttunen toimittaa parhaillaan taiteilija-tutkija Lea Kantosen kanssa artikkelikokoelmaa työnimellä ”Yhteisötaiteen etiikka”. Kirja liittyy Taideyliopiston koordinoimaan ArtsEqual-hankkeeseen (2015–2021), jossa Karttunen vetää Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporessa toimivaa pääasiassa yhteisötaiteilija-tutkijoista koostuvaa alaryhmää Socially Responsible Arts Institutions and Artists. Hanketta rahoittaa Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvosto (nro 314223/2017). Kuvataideakatemiassa taiteellisen tutkimuksen professorina toimiva Lea Kantonen on yksi ryhmän jäsenistä, ja artikkelikokoelma käsittelee teemaa, johon ryhmä tapaamisissaan toistuvasti päätyy, eli yhteisötaiteen arvopohjaa ja toiminnan eettisyyttä.
Lähteitä:
Clarkeburn, Henriikka & Mustajoki, Arto (2007). Tutkijan arkipäivän etiikka. Tampere: Vastapaino.
Hirvi-Ijäs, Maria, Sokka, Sakarias, Rensujeff, Kaija & Kurlin, Ari (2019). Taiteen ja kulttuurin barometri 2018. Taiteilijoiden ja taiteen liikkuvuus. Helsinki: Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cupore.
Hyvärinen, Matti, Nikander, Pirjo & Ruusuvuori, Johanna (toim.) (2018). Tutkimushaastattelun käsikirja. Tampere: Vastapaino.
Jula, Jari (toim.) (2007). Taiteen etiikka. Turku: Areopagus.
Kantonen, Lea (2007). Tahroja esityksessä. Yhteisötaiteen etiikkaa. Teoksessa Jula, Jari (toim.) Taiteen etiikka, 37–72. Turku: Areopagus.
Karttunen, S. (2017). Laajentuva taiteilijuus – yhteisötaiteilijoiden toiminta ja identiteetti hybridisaatio-käsitteen valossa. TAHITI 1/2017.
Laiho, Hemmo (2007). Kolme analogiaa tieteen ja taiteen etiikasta. Teoksessa Jula, Jari (toim.) Taiteen etiikka, 73–97. Turku: Areopagus.
TENK = Tutkimuseettinen neuvottelukunta (2012). Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa. Helsinki.
TENK = Tutkimuseettinen neuvottelukunta (2018). Tieteellisten julkaisujen tekijyydestä sopiminen. Helsinki.
TENK = Tutkimuseettinen neuvottelukunta (2019). Ihmiseen kohdistuvan tutkimuksen eettiset periaatteet ja ihmistieteiden eettinen arviointi Suomessa. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan julkaisuja 3/2019. Helsinki.