Finnexiapakkaus.

Valheellista toivoa tarjoamassa: Finnexian eettisiä ristiriitoja

Tässä artikkelissa käsitellään taiteilija-tutkija Lisa Erdmanin taideintervention, Finnexian, eettisiä ristiriitoja. Finnexiassa performanssiesityksillä ja nettisivustoa hyödyntäen yleisölle esiteltiin kuvitteellinen lääke, jonka kerrottiin nopeuttavan suomen kielen oppimista. Yksi teoksen suurimmista eettisistä ongelmista liittyi sen katsojasuhteeseen, sillä teos johti ihmisiä harhaan ja herätti heissä turhaa toivoa. Mitä voimme oppia julkisen tilan taideintervention etiikasta Erdmanin teoksen valossa?

Finnexian intentiona vaikuttaminen ja olosuhteiden muutos 

Lisa Erdman on amerikkalainen taiteilija, tutkija ja taidekasvattaja. Erdman väitteli keväällä 2019 Aalto-yliopiston taidekasvatuksen laitoksella aiheesta Valheellisen toivon performanssi: Julkisena taideinterventiona toteutetun fiktiivisen lääkemarkkinoinnin eettiset seuraukset (Performing false hope: Ethical outcomes of fictitious pharmaceutical advertising as a public art intervention).

Erdman tutki luomansa Finnexia-teoksen eettisiä ulottuvuuksia. 

Finnexia perustui Erdmanin työkokemukseen graafikkona lääketeollisuudessa. Erdmanin taiteellisena työnä syntyi kuvitteellinen lääkeyhtiö Huxor Pharmaceuticals. Finnexia oli viimeinen Huxorin lanseeraama lääke ja sen tarkoituksena oli tuoda helpotusta suomen kielen oppimiseen.  

Erdmanin taiteellisena tavoitteena oli kommentoida yhteiskunnallisesti merkittäviä muutoksia ja luoda poliittista satiiria, joka kyseenalaistaa kuluttajien uskon lääketeollisuuden kaikkivoipaisuuteen. Finnexian taustalla oli myös Erdmanin omakohtainen kokemus elää Suomessa maahanmuuttajana ilman suomen kielen taitoa. Taide oli mahdollisuus lisätä ymmärrystä kielen oppimisen merkityksestä integroitumisessa. Samalla Erdman oli utelias näkemään, miten ihmiset reagoisivat lääkkeeseen mahdollisena ratkaisuna kielen oppimisen tuomiin haasteisiin. 

Finnexia tuli näkyväksi vuonna 2012 sekä julkisessa tilassa tehdyn performanssin että www.finnexia.fi -verkkosivun kautta. Helsingin rautatieasemalla toteutettiin kolmen päivän ajan lääke-esittelyjä, joissa kerrottiin uutuuslääkkeestä ja houkuteltiin kiinnostuneita ohikulkijoita tutustumaan lääkkeeseen lähemmin. Näytöllä pyöri lääke-esittelyanimaatio, jossa kerrottiin vakuuttavasti, että lääkkeen avulla on nyt mahdollista oppia suomen kieltä nopeammin. Lääke-esittelijöinä toimi esiintyjiä, jotka houkuttelivat ihmisiä kuulemaan Finnexiasta. Lääkepurkit etiketteineen olivat uskottava todiste lääkkeen olemassaolosta. 

Finnexia medical animation. Video stills. (2012). Concept design: Lisa Erdman.  Medical consultation: Dr. Kimberly Barke. 3D visualization and animation: Topi Kauppinen. Music and voiceover: ProVoice USA.

Finnexian “asiakaslupaus” oli nopeuttaa kielen oppimista. Sen vaikuttavan lääkeaineen, lingocitinen, kerrottiin stimuloivan aivokuoren etuosaa ja neuroreseptoreita. Performanssiin osallistuneiden lääke-esittelijöiden mukaan valmiste edesauttoi suomalais-ugrilaisten kielten oppimista. Lääke-esittelijöiden esitys oli uskottava ja Erdmanin teos simuloi hyvin taitavasti lääkemarkkinoinnin kerronnan tapoja.

Liiallinen uskottavuus synnytti eettisiä konflikteja 

Lääkkeen olemassaolo tuntui todelta, eikä sen todellista luonnetta paljastettu missään vaiheessa. Taideinterventiosta tai verkkosivustolta ei käynyt ilmi, että kyseessä on taideprojekti eikä lääkettä oikeasti ole olemassakaan. Performanssin kokijoita ei autettu millään tavalla hoksaamaan, että kyse on huijauksesta, vaan valhetta pidettiin yllä loppuun saakka. Tästä taiteellisesta valinnasta käsin syntyivät Finnexian lukuisat eettiset ristiriidat.

Finnexian uskottavuus tuli yllätyksenä sekä taiteilijalle että työryhmälle. Ihmiset todella uskoivat lääkkeen olemassaoloon. Internetin keskusteluryhmissä lääke aiheutti hämmennystä, mutta lääkkeelle olisi ollut myös todellista kysyntää. Finnexian vastaanotto oli moninkertaisesti voimakkaampaa, kuin mitä taiteilija oli osannut ennakoida. 

Myös lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimea tarttui tapaukseen. Fimean mukaan performanssi toteutti harhaanjohtavaa mainontaa ja toimi vastoin lääkealan sääntöjä. Fimea piti teosta lainvastaisena toimintana. Taiteilijaan kohdistui yllättäen vakavia syytöksiä. Aalto-yliopisto asettui kuitenkin tukemaan väitöskirjatutkijaansa ja vastasi neuvotteluista Fimean kanssa. Asiasta päästiin sopimukseen ilman syytteitä, mutta Finnexian esittäminen julkisissa tiloissa kiellettiin. Suomessa lääkkeitä ei saada myydä julkisissa paikoissa, eikä lääkkeisiin liittyviä valheita saa ilmaista. 

Lääke-esite.
Finnexia brochure. Interior page design. (2012). Branding design by Lisa Erdman. Brochure layout design by Sarun Pinyarat.

Ehkä Finnexian suurin eettinen ongelma liittyi kuitenkin yksittäisten ihmisten huijatuksi tulemiseen. Taiteella huijaaminen ei ole mitään uutta taiteen alalla, vaan taide on kautta aikojen toiminut todellisuuskäsitysten hämmentäjänä ja vaihtoehtoisten todellisuuksien esittäjänä.  Esimerkiksi brasilialainen teatteriohjaaja Augusto Boal käytti teatteria tarkoituksellisesti poliittisena välineenä. Näkymättömän teatterin keinoin hän toimi kyseenalaistaakseen vallitsevia poliittisia olosuhteita. Vuonna 1938 elokuvantekijä Orson Welles kirjoitti Maailmojen sota -radiokuunnelman, joka aluksi matki normaalia radion ohjelmavirtaa ja yllättäen keskeytyi uutisilla maan ulkopuolisesta hyökkäyksestä. Ohjelma oli tehty niin taitavasti, että kesken ohjelman radion avanneet kuulijat luulivat kuuntelevansa oikeaa uutislähetystä ja reagoivat juuri käynnistyneeseen sotaan. 

Kun taide tapahtuu julkisessa tilassa, on sillä erityinen mahdollisuus hämmentää katsojia. Finnexia-teokselle altistui satoja ihmisiä, jotka olivat vain ohikulkijoita. Heille taideteos tuotti disinformaatiota, että lääkkeen avulla voisi oppia suomea.

Julkisessa tilassa toteutuva taideinterventio asettaa katsojansa alisteiseen asemaan: katsoja ei osta lippua näytökseen, eikä hän tee itse valintaa tulla katsomaan taidetta. Katsoja on eräänlainen intervention todistaja ja kohde, johon pyritään vaikuttamaan. Koska Finnexia tapahtui rautatieasemalla eikä esimerkiksi galleriassa, ei katsojalle muodostunut taidekontekstin vahvistamaa ymmärrystä, että ”tämä on taidetta”. 

Performanssi herätti monenlaisia reaktioita. Osa ohikulkijoista pystyi näkemään teoksen läpi ja käsittämään sen taiteena tai leikkinä, jonkinlaisena epätodellisena ehdotuksena. Merkittävä osa ohikulkijoista vaikuttui Finnexiasta ja uskoi sen todeksi. Saako taide leikkiä ja haastaa ihmisten totuuskäsityksiä silloin, kun katsojalla ei ole mahdollisuutta suojautua teokselta? Tässä kohtaa taidetta voidaan verrata markkinointiin. Kaupallisuuden varjolla ohikulkijat altistetaan viestinnälle, joka ei kysy, onko sillä lupaa ehdottaa hyvinkin absurdeja totuuskäsityksiä kuluttajille. Markkinoinnissa kuluttajan ja myyjän sopimus on kuitenkin selkeä, sillä kukaan ei oleta, että kaikki mitä mainoksissa sanotaan on totta. Myös myyjän tarkoitusperä, eli myynti, tiedostetaan. Ehkä taiteen yhtenä tehtävänä onkin osallistua julkiseen tilaan, luoda siihen hämmennystä ja häiriöitä?

Katsojasuhteen etiikka 

Teoksen keskeiset eettiset ristiriidat löytyvät teoksen suhteesta yleisöön ja erityisesti sellaiseen osaan yleisöstä, joka oli syvällä teoksen vaikutuspiirissä, sen osallinen. 

Ohikulkijat kohtasivat lääke-esittelijän ja kuulivat vakuuttavan lääke-esittelyn. Osan heistä lääke-esittelijät saivat houkuteltua istumaan alas Finnexia-lääkkeen esittelytilaan ja pöydän ääreen keskustelemaan siitä, miten lääke voisi auttaa juuri heitä. Näin teoksen piiriin astuivat erityisesti maahanmuuttajat, henkilöt, joille kielen oppiminen oli aito haaste.

Miten te koette tarpeen tällaiselle lääkkeelle, kuinka vaikeaa suomen kielen oppiminen on mielestänne” kysyivät lääke-esittelijät. Pöydän äärellä rakennettiin luottamuksellinen ilmapiiri ja keskusteluyhteys, jossa ihmiset kertoivat tarpeensa ja toiveensa Finnexia-lääkkeelle. Tässäkään vaiheessa osalliselle ei tarjottu eväitä ymmärtää, että todellisuudessa hän oli osa taideinterventiota. Tässä vaiheessa osallistujaa pyydettiin allekirjoittamaan tutkimuslupa, että käytyä keskustelua voitaisiin hyödyntää tutkimusaineistona, mutta Finnexian luonnetta taiteena ei kerrottu. Juuri näissä keskusteluissa teos oli suhteessa sen merkityksellisyyteen. Finnexia oli näyttämö, jossa ihmisten todelliset kokemukset, kipu ja toive siitä, että olisi olemassa jonkinlainen nopea ratkaisu kielen oppimiseen, tulivat läsnäoleviksi keskelle rautatieaseman vilinää. 

Finnexia performance. (2012). Helsinki Railway Station. Photo by Maurice Fitzpatrick.

Teoksen yleisö oli eräänlaisessa sopimuksettomassa tilassa teoksen osallistujina, todistajina ja sille altistujina. Teoksessa ei ollut yleisön ja teoksen välillä sopimusta siitä, mikä on osallistujan rooli, missä hän on osallinen, mitä tarkoitusperiä osallisuudella edesautetaan tai miten osallisuus voidaan lopettaa. Teos kutsui katsojaa astumaan syvemmälle siihen mukaan; osallistumaan, luottamaan ja avautumaan tekijöille aiheesta, ilman oikeutta ymmärtää osallistumisen todellista luonnetta. 

Loppupohdintoja 

Erdmanin ansiokkaan taideteoksen ja siitä tehdyn tutkimuksen valossa olemme osallistavan taiteen perimmäisen kysymyksen äärellä. Millainen eettinen vastuu taiteilijalla on teokseen osallistuneista ihmisistä, ja millä tavalla huolenpito liittyy osallistavaan taiteeseen? Millainen on se sopimus, joka teoksen ja osallistujan välille muodostuu; mihin osallistetaan ja osallistutaan, millaisilla ehdoilla? 

Osallistavan taideintervention eettinen kestävyys muodostuu osallistujakokemuksen ymmärryksestä, sen ennakoimisen kyvystä. Yksi keskeinen perspektiivi on pohtia teoksen suhdetta heikossa asemassa olevaan osallistujaan, jonka osallistuminen teokseen on vahvaa. Mitä tässä suhteessa tapahtuu?

Finnexian tapauksessa tämä tarkoittaisi varautumista siihen, että teos voi vaikuttaa vahvasti yksittäiseen, heikossa asemassa olevaan osallistujaan, eli osallistujaan, jolla on todellinen tarve Finnexian kaltaiselle lääkkeelle ja halu uskoa lääkkeen olemassaoloon. Finnexia-teoksen eettisyys kulminoituu kysymykseen siitä, miten teos vastaa osallistujassa heränneeseen turhaan toivoon: millä tavalla toivoon vastataan huolenpidolla ja miten sen kautta luodaan syvempää merkityksellisyyttä?

Kirjoittajat: Krista Petäjäjärvi ja Satu-Mari Jansson.

Kuvat: Lisa Erdman

Krista Petäjäjärvi on taiteilija-kehittäjä, performanssitaiteilija ja teatteri-ilmaisun ohjaaja (YAMK), jolla on laaja kokemus ja kiinnostus osallistavaan taiteeseen ja julkisen tilan taideinterventioihin. Tällä hetkellä hän toimii Taiteen edistämiskeskuksen läänintaiteilijana Taiteilijan asiantuntijuuden ja välittäjätoiminnan kehittämisohjelmassa, erityisalueena taide osana työelämän organisaatioita ja yhteiskunnallista kehittämistä.

Satu-Mari Jansson on tutkija, työyhteisövalmentaja ja työyhteisöteatterin tekijä. Parhaillaan hän toimii Taideyliopistossa osa-aikaisena yliopistotutkijana tutkien teatterin monimuotoistumista ja teatterin keinoin oppimista työelämän erilaisissa toimintaympäristöissä. Hän myös valmentaa yrityksissä johtoa, henkilöstöä ja tiimejä teatterin keinoin (ks. www.theatreworks.fi ja satumarijansson.fi). 

Vastaa