Idealamppu ja post-it -lappuja.

Eettisyyden tulisi olla sisäänrakennettu näkökulma projektityössä

Kulttuurihyvinvoinnin alalla monenlainen taidelähtöinen toiminta pyörii projekti- ja hankerahoituksella – kuten muutenkin yhteiskunnassamme. Kilpailu rahoituksesta on kovaa, ja monia hyviä projekteja jää rahoittamatta. Rahoituksen hakijalta edellytetään, että idea valmistellaan huolella. Ennen rahoituksen saamista täytyy rakentaa sitoutunut kumppaniverkosto, palaveerata, suunnitella, kirjoittaa ja hankkia omarahoitusta. Usein tämä kaikki tehdään kovassa kiireessä varsinaisten töiden lisäksi. Hakemus jätetään viimeisellä minuutilla, odotetaan puoli vuotta ja parhaassa tapauksessa saadaan myönteinen rahoituspäätös.

Kuvitellaan, että olemme saaneet rahoitusta uuteen hankkeeseen. Tässä hankkeessa tarkoitus on työskennellä taiteen keinoin kohderyhmän, eli vaikeassa elämäntilanteessa olevien nuorten aikuisten, kanssa. Hankkeessa tehdään yhteistyötä keskisuuren kaupungin työllisyys-, sosiaali- ja nuorisopalveluiden kanssa. Taiteen ammattilaiset ohjaavat taidetoimintaa yhdessä sosiaalialan ammattilaisten kanssa. Moniammatillisen tekemisen tapa löytyy projektin kuluessa, ja nuoretkin saadaan sitoutettua toimintaan.

Sitten on jo aika pistää homma pakettiin ja tehdä loppuraportti. Mutta entäs jatko?

”Mahtavaa toimintaa!”

”Tätä tarvitaan!”

”Sain tästä niin paljon itseluottamusta!”

”Milloin tämä taidejuttu jatkuu?” 

Osallistujilta saatu palaute ja tulokset ovat hyviä, projektiin mahtui monia onnistumisia ja yhteistyö sujui. Toiminnan jatkamiselle ei kuitenkaan löydetä rahoitusta, ei vaikka toimintamallin juurruttaminen oli kirjattu projektisuunnitelmaan. Kaupungilla ei ole varaa ostaa enempää taiteen ammattilaisten osaamista.

”Pian tulee varmaan uusi projekti, jossa voidaan jatkaa”, yhteistyökumppanina olleelta kaupungilta sanotaan.

”Mutta sitten täytyy muuttaa kohderyhmää, hankkia uusia kumppaneita ja keksiä uudenlainen taidelähtöisen toiminnan menetelmä”, toteaa rahoittaja.

”Voittehan te aina hakea sitä rahoitusta ja kyllä me ollaan mukana toteuttamassa, mutta ei me nyt pystytä ostamaan mitään. Jos saadaan jostain hankerahaa tai joku hyvä haku aukeaa, niin otetaan sitten teihin yhteyttä!” kaupungilta kannustetaan. 

Kuulostaako tutulta?

Projekteilla tavoitellaan usein toiminnan tehostumista, muutosta ja uudistumista. Projektien hallintoon lasketaan karkeasti kuluvan 30% niihin käytettävissä olevasta rahasta ja työajasta. Lisäksi valtava määrä resursseja palaa hakemusten tekoprosessiin. Hyvin usein tämä työ valuu hukkaan, kun hakemus toisensa jälkeen saa kielteisen päätöksen.

Projektityön yhä lisääntyessä nousee uusia kysymyksiä niissä tehtävän työn erityislaatuun liittyen. Tähän linkittyy useita näkökulmia, joita olisi hyvä tarkastella sekä työn tekemisen ja osallistamisen etiikan että osallistujan näkökulmasta. Tällaisia ovat esimerkiksi osallistujiin liittyvien ennakko-oletusten purkaminen ja osallistujan omaan toimijuuteen liittyvät kysymykset. On tärkeää selvittää ennalta, miten suunniteltu toiminta sekä osallistujien motivaatio ja tarpeet kohtaavat.

Projekteissa ja hankkeissa tehtävä työ on usein lyhytkestoista, ja työn juurruttaminen on suunnitelmista huolimatta haastavaa. Eettisesti kestävää olisi projektissa kehitetyn sisällön kannatteleminen projektin päätyttyä. Valitettavan usein alusta asti on tiedossa, että rahoituksen päätyttyä toiminta loppuu siihen. On hyvä miettiä, kenen etu edellä mennään ja mihin tähdätään.

Mitä osallistujille tapahtuu projektin jälkeen? Jäävätkö he tyhjän päälle, kun projekti loppuu? Kenties vaikeassa elämäntilanteessa oleville on tarjottu jotakin niin merkityksellistä, että sen kannatteleminen itsenäisesti on haastavaa tai tarvitsisi pidempiaikaista rinnalla kulkemista. Toiminnan loppuessa osallistujat jäävät ilman tukea alulle saatujen asioiden käsittelemiseen. Projektissa hankittu uusi osaaminen ja toteutuksesta saatu tieto jäävät usein toimintaa ohjanneille ammattilaisille, jotka suuntaavat kohti uusia projekteja.

Projektimuotoisessa toiminnassa on tärkeää rakentaa toiminnalle kaari, jolla on selkeä alku ja loppu. Projektitoimijoiden tulee varmistua siitä, että myös osallistujat pystyvät kukin kykynsä mukaan ymmärtämään, että toiminta loppuu aikanaan. Esimerkiksi taidelähtöisessä toiminnassa ohjaajan vastuulla on tuoda prosessin vaiheet tiettäväksi niin osallistujille kuin heidän mahdolliselle yhteisölleen.

Usein projekteissa osallistujat nähdään kohteina määrittelemällä heidät tarkasti ennalta kuuluvaksi tiettyyn ryhmään, johon voi liittyä myös voimakkaita ennakko-odotuksia (syrjäytyneet nuoret, muistisairaat vanhukset, kehitysvammaiset aikuiset). Olemme erinomaisia lokeroimaan ihmisiä. Minkälaisia tuloksia ja arvopohjaa tämä rakentaa yhteiskunnassa? Edistämmekö tällä yhdenvertaisuutta, erilaisten yksilöiden kuulluksi ja nähdyksi tulemista? Lyömmekö tarpeettomia leimoja ihmisiin, joita haluamme auttaa? 

On ristiriitaista, että hankehakemuksessa saatetaan kysyä yhdenvertaisuutta edistävistä puolista toiminnassa, ja samalla osallistujamäärä valitaan hyvin rajatusta ryhmästä, johon liitetään ennakko-oletuksia. Mitä jos osallistujat eivät edes itse voi ilmaista sitä, haluavatko he olla mukana toiminnassa, mutta jonkun mielestä se olisi heille hyväksi? Eräs ratkaisu tähän voisi olla keskustelu eettisistä näkökulmista jo projektin suunnitteluvaiheessa. Siinä missä hakemuksiin usein kirjataan esimerkiksi kestävään kehitykseen tai ympäristönäkökulmiin liittyviä puolia, myös työn eettinen kestävyys olisi hyvä kirjoittaa auki jo hakuvaiheessa.

Onko projekti- ja hanketoiminta sitten ainoastaan huono asia? Usein projekti antaa aikaa jollekin sellaiselle, mikä ei muuten olisi mahdollista. Taidelähtöinen työskentely tuo toimintaympäristöönsä moninäkökulmaisuutta ja uudenlaista osaamista. Tämä kehittää toimintaa, saa aikaan muutoksia toimintakulttuurissa sekä rakentaa pysyviä yhteistyösuhteita eri alojen ammattilaisten välille. 

Projekti voi olla siihen osallistujille hieno mahdollisuus, jonka kautta elämään avautuu hetkeksi jotakin uutta – parhaimmillaan elämä voi saada uuden, paremman suunnan. Silti tekijöille jää usein olo, että hyvät asiat on mahdollista toteuttaa vain projektien suomissa puitteissa, eikä todellisuudessa resursseja ja jatkuvuutta ole. 

Projektiyhteiskunnassa tekemisen tavan on muututtava. On käännettävä katseet projekteissa syntyvään inhimilliseen pääomaan, projektityössä jaksamiseen ja toimijoiden kuulluksi tulemiseen. On varmistettava hyviksi havaittujen käytäntöjen jakaminen ja laajempi käyttöönotto ilman pyörän loputonta uudelleenkeksimistä. On päästävä projektitaloudesta kohti eettistä, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävällä pohjalla olevaa vakiintunutta toimintaa silloin, kun siihen on selkeä tarve.

Projektityöhön liittyvien eettisten kysymysten ratkaisemisessa on tärkeä rooli niin rahoitushakujen suunnittelijoilla, hakemusten kirjoittajilla kuin kaikilla projekteja toteuttavilla tahoilla. Projektityön muodon, keston ja sisällön etiikkaa suhteessa sekä tekijöihin että projekteihin osallistuviin yksilöihin ja ryhmiin on aika päivittää.

Kirjoittajat:
Marja Susi,
lehtori, Turun ammattikorkeakoulu &
Anna-Mari Rosenlöf, erityisasiantuntija, projektipäällikkö, Taikusydän – taiteen, kulttuurin ja hyvinvoinnin valtakunnallinen yhteyspiste

Vastaa